”80-prosenttinen
työaika tarkoittaa sitä, että teet samat työt neljässä päivässä ja pienemmällä
palkalla.” Tämä asia tarjoiltiin minulle useammasta suunnasta, kun sanoin
ryhtyväni tekemään nelipäiväistä työviikkoa.
En käy kiistämään.
Kaipa minulle vielä jotain voitaisiin lykätä, jos tekisin täyttä työaikaa,
mutta hankala on kuvitella, mitä se olisi.
Vaikka toisin voisi
kuvitella, tilanne ei juuri kiusaa minua. Jos haluan ylimääräistä, kiireetöntä
aikaa lapsen kanssa, sille nyt vain on hintansa.
Se, mikä kiusaa, on
omien odotusten asettaminen oikealle tasolle.
Hoitovapaalla oli ok,
että oli niitä raskaita päiviä ja sitten oli niitä kivoja päiviä. Tai
oikeammin, kaikkiin päiviin kuului sekä raskaita hetkiä että niitä hyviä
hetkiä. Niitä kutsuttiin arjeksi.
Töissä käydessä elämä
jakautuu arkeen ja kotipäiviin – ja vaikka asiaa ei niin ajattele, silti
tiedostamattaan tulee rakentaneeksi itselleen ajatusmallin, että kotipäivien
aikana pitäisi saada koko maailma kotona valmiiksi ja elämän olla ihanaa, jotta
olisi ok ottaa palkkaleikkaus.
Eli kun kotipäivä
koittaa, odotukset ovat täysin epärealistiset. Sitten kun perjantaina
heräillään aamulla siihen ”ihanaan kotipäivään” ja lapsi alkajaisiksi ottaa
kiukkukohtaukset, koska en anna hänen katsoa K7-lastenohjelmaa (kirottu
NinjaGo, mene pois elämästäni), niin hetken taas hengittää syvään ja miettii,
onko tässä mitään järkeä.
Lähtökohtaisesti
vanhemmuudessa hankalaa on se, että lapsen pitäisi ns. riittää palkinnoksi.
Kuten jo raskausaikana, vaivoista ei saisi valittaa eikä
elämänmuutosta surra koska ”onhan tuo niin ihanaa”. Tämän hetken keskustelussa
on ok sanoa, että pikkulapsiaika on kuluttavaa, mutta silti kun vapaaehtoisesti
ottaa palkassa takkiinsa viettääkseen lapsen kanssa aikaa, niin omaa ratkaisua
on vaikea perustella. Sekä muille että itselleen.
Ja sitten kuitenkaan
en vaihtaisi niitä kotipäiviä pois. Jo oman jaksamisen kannalta on ihanaa, kun
viikonloppu alkaa torstai-iltana. Ja jotenkin on vain oma arvonsa sillä, että
viettää yhden arkipäivän lapsen kanssa. Pääsee huoltolautalla Suomenlinnaan. On
leikkipuistoissa, joissa ei ole muita lapsia. Tulee juteltua mukulan kanssa
pitkin päivää. Ja onhan se kivaa, kun tyyppi hymyilee torstai-iltaisin kuin
Naantalin aurinko muistaessaan, että huomenna on kotipäivä.
Jollain kierolla
tavalla yksi kotipäivä viikossa myös tuottaa lisää omaa aikaa. Kun on ollut
lapsen kanssa intensiivisesti koko perjantain, on paljon todennäköisempää, että
jaksan viikonloppuna järjestää itselleni oman ajan kaverin kanssa tai lähteä
jonnekin hetkeksi itsekseni. Mikä taas parantaa elämänlaatua ja varmistaa, että
lapsi viettää kahdenkeskistä aikaa myös sen toisen vanhemman kanssa.
Vajaan työajan
tekeminen on jatkuva henkinen prosessi, jossa kyseenalaistaa omaa ratkaisuaan.
Viime kädessä olen kuitenkin samassa tilanteessa kuin päättäessäni pitää pitkän
hoitovapaan: koetan muistuttaa itselleni, että vielä ehtii.
Eskarin ovet aukeavat puolentoista vuoden päästä. Siihen päättyy lapseni kolmen
kotipäivän viikonloppu ja todennäköisesti järjestelen itsekin työaikani silloin
uusiksi.
Puolitoista vuotta on
sitten kuitenkin aika lyhyt aika. Siihen asti, näillä mennään.
