perjantai 17. huhtikuuta 2020

Miten jaksaisi muistaa ne pahimmat hetket?




Jos uskon somea, monessa perheessä leivotaan tällä hetkellä pataleipää. Katsellaan sisaruksia, jotka leikkivät kauniisti keskenään. Kuunnellaan satuja tuntitolkulla. Iloitaan lisääntyneestä perheajasta.

Meillä ei.

Meillä keskitytään nyt selviytymään töistä, jaksamaan lasta, joka veti ensimmäiset viikot ihan kivasti ja alkaa sitten vähitellen alkoi valua johonkin mustaan aukkoon, jonne mikään huuto ei kuulu ja missä ääni ei tavoita.

Kun jaksaisin tästä ajasta muistaa ne kaikkein pahimmat hetket. Sen kun oma lapsi muuttui huutavaksi, kiukkuavaksi hirviöksi. Sen, kuinka pala palalta oma vanhemmuus mureni itkuun ja epätoivoon. Siihen kipuun, etten osaa enkä pysty, kun mikään ei toimi.

Kunpa muistaisin, miltä tuntui istua parvekkeella hengittämässä ja tuijottaa kaunista keväistä iltaa ja ajatella, että minä en enää tiedä, miten tälle perheelle käy.

Sillä jos en muista, en muista niitä muitakaan tärkeitä asioita.

En muista sitä hetkeä, jolloin osasin sanoa itsensä uuvuksiin riehuneelle lapselle, että kuule, tämä aika on vähän vaikeaa meille kaikille. Että isillä ja äidillä on myös ikävä kavereita. Ja sun parhaalla kaverilla on ikävä sinua.

En muista, miten se karjuja äkkiä keksi, että tapetissa kasvaa koivu, joka vie taivaaseen asti. Miten se sanoi minulle, että ehkä sittenkään pääsiäinen ei ole peruttu, eikä omat synttäritkään.

En muista, millaista oli silittää hikisen, puoliunessa heittelehtivän lapsen päätä ja ajatella, että huomenna on taas uusi päivä.

En muista, millaista on saada muistutus siitä, että vanhemmuus ei ole sprintti vaan maraton. Että poikkeusaikaa ei voi suorittaa eikä siitä anneta pisteitä. Että lapsi, joka lyö, huutaa ja potkii, ei ehkä ole häiriintynyt vaan sillä on paha olla.

Kunpa muistaisin tästä ajasta ne kaikkein pahimmat hetket.