Kirjoitin henkilöhaastattelua ihmisestä, joka reissasi nuorempana rahtilaivalla Brasiliaan. Jotenkin tunnemuistot omilta reissuilta nousivat sen verran vahvoina, että kaivoin esille sähköpostit, joita olin kirjoittanut kavereilleni Vietnamista. Yllättävän paljon sitä olikin ehtinyt noilta matkoilta yksityiskohtia kertyä.
Ja sitten se iski kuin lekalla vatsaan: tunne siitä, että tämä aika ei enää tule takaisin.
Jotenkin olen onnistunut huijaamaan itseäni, että nuo reissupäivät vielä odottavat jossain nurkan takana. Että kunhan tuo lapsi tuosta vähän kasvaa, niin sitten lähden taas. Että tunnen itseni samalla tavalla omaksi itsekseni jossakin retkeilymajassa Aasiassa kuin ennen lapsen saantia.
Mukulan syntyminen horjautti tätä uskoa, mutta tuntuu, että korona on musertanut sitä entisestään. Synkimmät veikkaavat, että maailmasta tulee jatkossa niin turvaton, että matkustaminen kuten sen tunnemme, käy mahdottomaksi.
Mutta kun ei ole kyse vain siitä, että maailma on muuttunut. Minä olen itse muuttunut.
Yksi keikahdus rantakalliolla Kreikassa ja tajusin, etten ole fyysisesti rikkoutumaton. Lapsen kivun katsominen vierestä ja tajusin, että minun on mahdollista murtua myös henkisesti. En usko, että minusta enää tulee sitä ihmistä, joka matkustaa 30 kilometriä Vietnamissa mopotaksin selässä vain oppiakseen uuden ulottuvuuden asialle nimeltä ”perse puuduksissa”. Olisin liian huolissani siitä, että kotona odottava alamittainen jää ilman äitiä.
Mutta vaikka unohdettaisiin koko matkustussektori, niin missä hemmetin välissä silti aloin tuntea itseni näin vanhaksi? Milloin alkoi se, että joka kerran, kun kysyn jotakin tekniseen liittyvää, minun on pakko heittää jokin legendaarinen ”täti on löytänyt interwebsin”-tyyppinen vitsi, vaikka se ei enää naurata edes itseäni?
Syytän pikkulapsiaikaa. Jatkuva väsymys ja omiin mustempiinkin puoliinsa tutustuminen kuluttaa. Kun iso osa tutuista elää samaa vaihetta, on tarjolla runsaasti vertaistukea, mutta välillä myös keskinäistä väsymyksen ruokkimista. Vanhenemista yhdessä, oletan.
Eilen luukutin poppia täysillä vuoden -97 Toyotassani ja päätin, että nyt riitti tämä vanheneminen.
Lapsi täyttää kuusi ja tästä lähtien vähennän hänen ikänsä aina omasta iästäni. Pikkulapsiaika selvästi vanhensi parikymmentä vuotta, mutta eskarista eteenpäin saa luvan olla niin, että lapsi nuorentaa. Eli olen pysyvästi siellä kolmenkymmeneviiden tienoilla. Ei ikä eikä mikään.
Vilkaisin peiliin ja päätin, että nyt lähtee myös tämä saakelin korona-tukka. Voin koota sen ”huolettomalle nutturalle” ja uskotella itselleni, että näytän 90-luvun tv-sarjojen mainostoimistonaiselta, mutta totuushan on, että näytän kansakoulunopettajalta. Sakset esiin nyt ja pulinat pois.
Toyota kulkee edelleen. Minulla on enemmän ystäviä, parempi itsetunto ja isommat tissit kuin kaksikymppisenä.
En ehkä voi ainakaan nyt matkustaa Vietnamiin, mutta loppuviikosta lähdetään Lappiin ja silloin pakkaan mukaan teltan ja makuupussin ja vien lapsen metsään yöksi, koska voin.
Ja automatkalla luukutan Haloo Helsingin Maailman toisella puolen. Ihan sen kaksikymppisen muistoksi, joka on vielä olemassa jossain pään syövereissä.
