Keskiviikkoilta. Mies on lähdössä hakemaan tenavaa päiväkodista ja viemässä hänet suoraan lastenvahdin hoteisiin ulkoilemaan. Minä olen luvannut hakea kersan sieltä, mutta siihen on vielä monta tuntia. Monta tuntia, jolloin saan keskittyä töihin. Ihanaa.
Sitten saan tekstiviestin. Autoni, joka oli huollossa toisessa kaupungissa, on valmis.
Katson kelloa. Katson vr:n sivuja. Katson huomisen ohjelmaa. Katson säätiedotusta. Tajuan samalla, että sekä puhelimen että tietokoneen akut ovat tyhjillään. Ja viimeinen järkevä juna autonhuoltokaupunkiin lähtee kolmen vartin päästä.
Soitan miehelle. Voitko sittenkin hakea kersan lastenvahdilta, jos lähden hakemaan auton? Onnistuu. Mutta lapsen pyörä on päiväkodilla. Okei, sen ehtii. Laitan puhelimen laturiin, haen lompakon, ostan junalipun puhelimeen, puen, heitän tavaroita olkalaukkuun, syöksyn ulos hakemaan sähköpyörää.
Tajuan pihassa, että skrode kaarilukkoni on kiinni pihalla seisovassa ei-sähköisessä pyörässä. Se on pakko olla sähkärissä, jos sähkäri jää asemalle. Irrotan lukon. En ehdi siirtää perusfillaria varastoon. Ei auta kuin toivoa, ettei sitä varasteta.
Sähköpyörässä on akkua yksi palkki. Hyppään pyörän selkään, laitan sähköavustuksen täysille ja poljen kuin viitapiru, hokien koko matkan ”kestääkestääkestää”. Asemalla totean, että hyvin ehdin. Lukitsen pyörän kaarilukolla telineeseen ja R-kioskin kautta junaan. Laitan puhelimen laturiin junan pistokkeeseen.
Äiti ja isä ovat kiltisti tuoneet auton asemalle minua vastaan, hyppään rattiin, ajan reilun sata kilometriä Helsinkiin. Matkalla mies soittaa, tiesinkö, että huomenna on päiväkodissa retki? Juu en tiennyt. Tarvii eväät. Ei ole pillimehuja. Lupaan hoitaa.
Pääsen kotiin, parkkeeraan auton ja sprinttaan päiväkodille, jossa irrotan lapsen pyörän lukosta. Talutan sen omalle pihalle. Oma ei-sähköinen pyörä on yhä paikallaan, huh helpotusta. Irrotan kersan pyörästä lukon, jotta saan oman pyörän lukkoon. Vien kersan pyörän hissillä kodin eteiseen.
Ipana on kylvyssä, mies sohvalla. Sanon miehelle, että tässä on nyt vielä sellainen homma, että pitäisi hakea se sähköpyörä sieltä asemalta. Jätän miehen ja lapsen iltapalalle, hyppään tyhjään iltaratikkaan, kävelen ratikalta asemalle, irrotan pyörän telineestä ja poljen kotilähiöön. Akku kestää kuin kestääkin. Parkkeeraan pyörän lähikaupan eteen, menen ostamaan pillimehut, poljen pillimehujen kanssa kotiin. Sullon pyörän pyörävarastoon. Kun varaston ovi pamahtaa kiinni, tajuan, että olisin voinut ottaa sen sähköpyörän akun kotiin laturiin. No, kaikki aikanaan.
Menen kotiin. Kello on kymmenen illalla. En jaksa enää tehdä töitä. Mutta hei, auto seisoo huollettuna parkissa talon edessä, lapsen fillari on eteisessä, oma sähköpyörä on pyörävarastossa, oma peruspyörä ulkona parkissa, huomiseksi on pillimehuja retkelle.
Tekee mieli nykäistä sellainen venäläisen voimistelijan ”kädet ylös, rintakehä sisään”-tyyppinen loppukumarrus.
Mitä tästä opimme?
Opetus yksi. Auto helpottaa elämää noin 363 päivää vuodessa. Sitten tulee ne kaksi päivää, jolloin auto sotkee elämän. Se on autoilijan elämää se.
Opetus kaksi. Meillä on liian vähän pyöränlukkoja. Kersalle pitäisi hommata omansa. Mutta kun meillä on niitä varmaan neljä ja kaikista on avain hukassa…
Opetus kolme. Aina on joku akku lopussa. Joko puhelimessa, pyörässä tai korvien välissä.
