Kuvitelkaapa
tilanne. Ensimmäisen lapsensa saaneelta kysellään tunnelmia perheen
perustamisesta. Tuore äiti vastaa, että ihan mukavasti menee ja nyt on
sellainen tunne, että haluaisi ainakin vielä toisen lapsen.
Kysyjä
kommentoi, että älä nyt ajattele tuolla tavalla, et voi vielä tietää sitä,
mieli voi muuttua ja suhtaudu nyt ihan avoimesti siihen, että et enää hanki
toista lasta.
Osaatteko
kuvitella, että tällainen keskustelu käytäisiin? En minäkään.
Sen
sijaan kun kertoo kysyjille ajattelevansa, että yksi on ihan hyvä lapsiluku ja
että todennäköisesti toista lasta ei perheeseen tule, nuo yllämainitut
kommentit ovat ihan validia kauraa ja niiden esittäminen on täysin ok. En olisi itsekään uskonut, jos en olisi ollut vastaanottavana osapuolena.
Kuten
jo Ryppyjä Raskaudessa-blogissa totesin, mielestäni on tosi jees, jos lapsia
tehdään perheeseen useampia. Sen sijaan koen hyvin hämmentävänä sen, että
ratkaisu jättää lapsiluku yhteen on jotenkin väärä tai vaillinainen ratkaisu.
Tällä
hetkellä itse koen vahvasti, että meidän perheemme lapsiluku jää yhteen. Mies
on samaa mieltä. Totta kai se on toisaalta surullista; ajatus siitä, että en
koskaan enää hoida omaa vastasyntynyttä, on haikea. Mutta meille tämä ratkaisu
vaikuttaisi nyt oikealta. Varaamme oikeuden mielenmuutokseen mutta nyt on näin.
Ja
usein tuntuu, että se ei ole tässä yhteiskunnassa ok. Se on sääli, erityisesti kun mielestäni perusteet sille, miksi se toinen lapsi nyt
vain on tehtävä, ovat välillä aika hataria. Tässä pieni otanta.
Lapsi tarvitsee leikkikaverin
Niin
tarvitsee. Ja aiomme hankkia hänelle sellaisia, runsaasti. Niitä löytyy
naapurustosta, ystävien ja työkavereiden perheistä ja aikanaan mahdollisista
harrastuksista ja hoitopaikoista. Me asumme Helsingin kantakaupungissa, emme
agraariyhteiskunnassa maaseudulla. Sisarukset eivät ole enää se ainoa
vaihtoehto kavereiksi.
Niistä on sitten seuraa toisilleen
Jep,
niin on. Ja onko se muuten aina hyvä asia? Niistä on nimittäin seuraa
toisilleen myös silloin, kun yksi keksii älyttömyyksiä ja toinen seuraa
perässä. Niistä on toisilleen myös riitely- ja tappeluseuraa ja seuraa
loputtomaan keskinäiseen toistensa ärsyttämiseen ja lyttäämiseen. Se, että
lapsista on seuraa toisilleen tulkitaan usein niin, että vanhempi pääsee
silloin helpommalla. Joskus varmasti näin onkin, mutta ei aina.
Yhden lapsen vanhempana joutuu koko ajan
viihdyttämään lasta
No,
se taas riippuu aika pitkälti lapsesta - ja vanhemmista. Ipanaattori2014 oli
pitkään hyvin vähän viihdytettävä tapaus, nyttemmin näkyy jo omaa tahtoa, joka
välillä näkyy siinä, miten päättäväisesti vanhempi haetaan etusormesta kiinni
pitäen junaradan ääreen. Mutta koska itse en ole kovin taitava lapsen
viihdyttäjä enkä osaa leikkiä, en lähtökohtaisesti aio toimia viihdesirkuksena.
Aion antaa huomiota ja aion puuhata lapsen kanssa, kyllä. Tolkuttomaan
viihdyttämiseen en aio lähteä, onpa lapsia yksi tai useampia. Jos ipana ei opi
viihtymään ilman viihdyttämistä, ikävystyköön. Tough love.
Mutta ajattele nyt vaikka ulkomaanamatkoja ja
reissuja, miten hienoa olisi, kun lapsella olisi siellä seuraa.
Jopa
lyhyen matikan oppimäärällä olen tullut siihen tulokseen, että tulee
halvemmaksi kerran vuodessa maksaa lapsemme kaveri mukaan ulkomaan reissulle,
kustantaa lennot, syömiset ja hotellihuoneet ja palauttaa muksu sitten omien vanhempiensa
huomaan matkan jälkeen, kuin pusata toinen lapsi maailmaan vain reissuseuran
takia. Sori, pelkkiä lomamatkoja varten ei kannata sisarusta tehdä.
Olisi niin mukavaa kun olisi sitä toistakin
sukupuolta
Koska
viimeksi kun tarkistin, vauvan sukupuolen tosiaan saa tilattua samaan tapaan
kuin ravintolan jälkiruokavaihtoehdon ja näin pystyy täydentämään Pupu
Tupuna-perheen haluamallaan tavalla.
Mikä
sitten on hyvä syy sisaruksen hankkimiselle? Mielestäni niitä on tasan yksi: se, että vanhemmat haluavat useamman kuin
yhden lapsen. Mikään muu syy ei ole hyvä, kaikki kasvatukselliset
perustelut ja yleistykset voidaan viime kädessä väitellä nurin.
Miksi
sitten haluan vain yhden lapsen? Sillekin on oikeastaan vain yksi peruste. Koen
olevani ihan hyvä yhden lapsen äiti, mutta en tiedä, olisiko minulla resursseja
sellaiseen äitiyteen, mitä useampi pienellä ikäerolla tehty lapsi vaatisi.
Ja
ei, kyse ei ole siitä, että en harkitsisi useampaa lasta koska en kokisi
pystyväni siihen. Kyse on siitä, että en halua. Yhden lapsen kanssa on minun
mielestäni vielä melko helppoa mennä ja tehdä asioita ja olla sellainen äiti,
millainen itse tahdon näillä resursseilla olla. Rehellisesti, en usko, että
kahden tai useamman lapsen kanssa kokisin samoin.
Ehkä
mieli muuttuu ennen kuin ikä tulee vastaan, ehkä meistä vielä tulee useamman
lapsen perhe. Vielä ei voi tietää. Mutta käy sitten niin tai näin, toivon, että
jonain päivänä eläisimme sellaisessa yhteiskunnassa, jossa yhden lapsen
hankkiminen olisi vaihtoehtona ihan ok.
