Kun
kerroin kysyjille aikovani olla kotona siihen saakka, että lapseni täyttää kolme vuotta, oli vastassa
aika monta silmienpyöräytystä. Moni omat lapsensa leikki-ikään saanut katsoi
asiakseen valistaa minua, että ratkaisuni oli pyllystä: jäisin kotiin Sen
Uhmaikäisen kanssa. Mieluisin tarina kerrottavaksi tuntui olevan se, miten
ihanaa oli luovuttaa uhmaikäinen raivopallo päiväkodin henkilökunnan hellään
huomaan ja lähteä itse töihin.
On
muuten jännä homma, miten ulkopuoliset tuntuvat tasan tarkkaan tietävän,
millainen uhmaikä minun lapselleni tulee. Koska se tuli heidän lapselleen,
totta kai se tulee myös minun lapselleni. Ja toki myös minä tulen kuormittumaan
uhmasta juuri samalla lailla kuin he, koska niinhän se totta kai menee.
Okei,
olen siis sekopää kun haluan olla kotona juuri kun Se Uhma alkaa.
Tässä
kohtaa olisi tietysti helpointa vetää esiin kortti nimeltä Minä Olen Parempi Äiti
Kuin Sinä ja kertoa kysyjille pää kallellaan, että jos minun lapsellani on
uhma, haluan että hän uhmaa minulle, kun minä olen se The Äiti, joka jaksaa
ottaa sen vastaan.
Olenko
tätä mieltä? No en.
Sen
sijaan olen sitä mieltä, että jaksan uhmat helpommin, jos samaan aikaan ei
tarvitse miettiä töissä dead lineja, stressata kokouksia, tsekkailla
sähköposteja ja elää toinen silmä kellossa miettien, milloin ehtii hakemaan Sen
Uhmaikäisen hoitopaikasta. Kaikillehan se ei näin toimi; moni kestää uhman
paremmin kun on ensin ollut päivän töissä ja muissa ympyröissä. Mutta itse
koen, että resursseja on haastavampiin päiviin edes vähän jäljellä kun päivään
mahtuu hyviäkin hetkiä.
Lisäksi
kokopäiväisesti kotona ollessa on mahkut, että silloin tällöin Sen Uhman
keskeltä pilkistää hyväntuulinen lapsi ja tiedossa on joitain hyviäkin hetkiä.
Mutta
tämä on tietenkin vain sellaisen ihmisen harhaluuloa, joka ei ole koskaan
kokenut Sitä Uhmaa.
