Kersan
pikkulapsiaikana törmää joihinkin tabuihin, joita jonkinlainen Vanhemmuuden
Joukkopsykoosi ™ ilmeisesti edellyttää. Yksi on se, että kovin harvoin kukaan
rehellisesti kertoo, mitä asioita kaipaa ajalta ennen lapsen syntymää.
Sillä kyllä, niitäkin
on.
Kaipaan itseni
piippuun vetämistä. Sitä tunnetta, että saattoi käydä kolmenkymmenen kilometrin
hiihtolenkillä, koska tiesi, että saisi sen jälkeen maata koomassa, syödä rauhassa ja olla tekemättä mitään kunnes oli toipunut. Ei
onnistu, kun ei ole takuuta siitä, pystyykö palautumaan ja jos, niin milloin.
Kaipaan sadepäiviä ja
talvipäiviä mökillä. Sitä, että saattoi ottaa päiväunet ja katsoa vanhoja
Columboja villasukat jalalla. Nykyään jos mökillä sataa, lähdemme kaupunkiin.
Kukaan ihminen ei jaksa istua mökillä sisällä katsomassa, kuinka kaksivuotias
hakkaa ulko-ovea ja kitisee.
Kaipaan sitä, että
saattoi auttaa kavereita enemmän. Sitä, että pystyin tarjoutumaan muuttoavuksi,
lastenvahtiavuksi, kaupassakäyntiavuksi ja unikoulutusavuksi. Nykyään
auttaminen alkaa kotoa, tenavan tarpeet ja oma jaksaminen ensin ja sen jälkeen
ystävät. Ja se on välillä vähän hanurista.
Kaipaan sitä, että
sain illalla mennä nukkumaan silloin, kun halusin. Iltavirkun tenavan
vanhempana se on luksusta, jota ei enää ole. Olen saanut kuulla, että minulla
ei pitäisi olla valittamista, kun lapsi kerran nukkuu yöt läpi. Joo, niin
nukkuu, mutta nukahtaa hyvin harvoin ennen kuin puoliltaöin. Se tunne, kun
haluaisit mennä nukkumaan ja tajuat kelloa katsoessasi, että vielä pitäisi
kolme tuntia jaksaa, on kidutusta.
Kaipaan lentomatkoja,
joiden aikana saattoi katsella huonoja leffoja ja huolehtia vain omasta
pitkästymisestään. Nykyään on lennoilla vähän eri meininki.
Ja ei, mikään näistä asioista ei ole maailmanloppu. Kersa kasvaa. Kyllä se päivä vielä tulee,
jolloin katselemme sadepäivänä mökillä yhdessä Disney-leffoja ja jos hän haluaa
valvoa kauemmin kuin vanha äitinsä, siitä vain.
Pohdin raskausaikana
yhden blogikirjoituksen verran sitä, saako lapsen tekemistä katua. Jos nyt
kysytään, kaduttaako, niin rehellinen vastaus on, että ei. Tämä on suurimmalta osaltaan ihan kivaa. Ja jokin alkukantainen
vanhemmuusvaihde kai siinä on, että vaikka välillä rehellisesti vihaa
elämäänsä, ei kersasta silti luopuisi.
