Kun mies valittaa
väsymystä, minulla on tapana toimia todella rakentavasti: pyöritän silmiäni ja
kommentoin, että onneksi minua ei ikinä väsytä. Kyllä, sarkasmi on juuri se
tapa, miten parisuhteessa kannattaa toiseen suhtautua, suosittelen tosi
lämmöllä.
Mies, joka tässä
asiassa on meistä kahdesta se aikuisempi, jaksaa aina välillä muistuttaa ihan
relevantista asiasta: kyseessä ei ole kilpailu. Ei se, että hän on väsynyt,
tarkoita sitä, että minä en saisi olla.
Mikä on sivumennen
sanoen ihan hyvä pointti.
Edellinen
blogikirjoitukseni käsitteli uupumuksen tunteita ja sain palautteeksi myös
kommentin, jossa ihmeteltiin, missä vaiheessa se vanhemmuus on noin kaamean raskaaksi
suoritukseksi muuttunut – elettiinhän sitä ennenkin ja miten minä nyt yhden
lapsen äitinä näin poikki olen.
Ihan relevantti
kysymys. Mutta vähän ohi tutkasta.
Se, että minä olen
väsynyt, ei tarkoita muuta, kuin että minä olen väsynyt. Se ei tarkoita, että
lapsettomat eivät olisi väsyneitä, etteikö joku muukin olisi vielä väsyneempi,
että monen mielestä pikkulapsiaika ei ole väsyttävää ollenkaan.
Eikä se tarkoita, että
minulla olisi oikeus vaatia, että töissä tai kotona joku venyisi minun
puolestani, koska ”äiti on vähän väsynyt”. Väsymys ei ole vapaalippu. Se on
vain väsymystä.
Jotenkin jaksan
hämmästellä sitä, miksi yhden kokema väsymys on joltakin toiselta pois. Ei
väsymys tai uuvahdus erilaisten työelämän tai kotielämän paineiden keskellä ole
jotakin, joka on varattu vain tietylle ihmisryhmälle, riittävän monen lapsen
äidille tai niille isovanhemmille, jotka elivät ilman nykyajan mukavuuksia.
Kaikkein vähiten väsymys tai uupumus on ominaisuus, joka olisi korvamerkitty pelkästään lapsiperheille.
Väsymystä ja
loppuunpalamista on ihan riittävästi tarjolla kaikille potentiaalisille
ehdokkaille, oli sitten lapsia kuvioissa tai ei. On kohtuullisen turhaa tulla
tyrkyttämään näkemystä siitä, kenellä on check listan mukaan isoin oikeus sanoa
olevansa väsähtänyt.
Se ei ihan oikeasti
ole kilpailu.
