”Kaikki muut tuntuvat
hoitavan tämän vanhemmuushomman paremmin kuin minä.” Tämä oli taaperoajan
kommenttini naapurin kotimutsikaverille väsymystokkurassa. Ystäväni katsoi
minua kuin lehmä uutta porttia ja sanoi, että kai ymmärrät, että tuo on täysin
universaali tunne.
Kaverini oli
luultavasti oikeassa. Jos yksi asia on aikamme ilmiö, se on yleinen
riittämättömyyden tunne, niin kotona, töissä kuin ihmissuhteissa.
Taaperovaiheessa oma itsetunto vanhempana oli välillä aika kovilla – ja on se
sitä toki väliin vieläkin.
Huono itsetunto
vanhempana on nimittäin pirullinen juttu ja aika yleinen. Ja ei, en tarkoita
nyt sitä, että jos et luota itseesi vanhempana, et pysty asettamaan lapsellesi
rajoja. (Niistä kirotuista rajoista puhutaan muutenkin aivan liikaa, mutta ei
mennä nyt siihen.) Puhun nyt siitä, että jos kokee vanhempana jatkuvasti
epäonnistuvansa, se alkaa ennen pitkää nakertaa omaa fiilistä ja
jaksamista.
Vanhemmuusitsetunnon
kasvattaminen on hankalaa ja sen murtaminen on helppoa. Kasvattamiseen
tarvitaan onnistumisia ja minun teoriani on, että niillä onnistumisilla ei ole
tekemistä sen kanssa, käyttäytyykö lapsi kertaalleen huonosti kaupan
karkkihyllyllä.
Hyvä
vanhemmuusitsetunto kasvaa enemmänkin siitä, että arki lapsen kanssa on hyvää –
ei aina, mutta pääsääntöisesti. Jos elämä lapsen kanssa tuntuu omalta, se
yleensä korreloi sen kanssa, että jaksaa niitä kuluttavia vaiheita ja uskoo
olevansa vanhempana riittävä. Mutta tämän arjen rakentaminen voi viedä vuosia.
Vanhemman itsetunnon
murtaminen sen sijaan on äärettömän helppoa. Siihen riittää sen
kyseenalaistaminen, tietääkö vanhempi oikeasti, mitä on tekemässä. Tuota
kyseenalaistamista on tarjolla liian usein paitsi medialta, myös ympäristöltä ja lähipiiriltä. Jos siihen lisätään väsymystä, nukutustaisteluja,
lasten sairastelukierrettä ja uhmaa, tunne siitä, että en vaan osaa, on aika
lähellä.
Itsetuntoa voi
pönkittää mutta kukaan ei voi sitä toisen puolesta rakentaa. Silti
peräänkuuluttaisin tässä jonkinlaista solidaarisuutta pienten lasten vanhempien
kesken. Onko se oikeasti aina itseltä pois, että jaksaisi sanoa toiselle, että
hyvin sä vedät? Että mä olen itse kanssa välillä aivan rikki? Että kyllä se
helpottaa?
Ja niille, jotka
kysyvät suoraan tai epäsuorasti, että tiedätkö nyt mitä teet, niin arvatkaa
mitä? Vastaus on ei. Kukaan meistä vanhemmista ei jumalauta tiedä, mitä on
tekemässä. Eivätkä tienneet edeltävät sukupolvetkaan. Kaikki aloittavat ihan
samalla tavalla nollat taulussa.
Sen yritän itse
muistaa, kun seuraavan kerran ajattelen, kuinka kaikki muut tekevät kaiken
minua paremmin.
