Lasten liikuntasuositukset ja mitä niistä pitäisi ajatella

Alle kahdeksanvuotiaiden pitäisi liikkua kolme tuntia päivässä. 

Niin kauan kuin olin hoitovapaalla, tämä oli se yksi ainoa asia, josta minun ei tarvinnut stressata. 

Meillä lapsi liikkui, kunhan hänet piti kolme tuntia päivässä ulkona. Ja niinpä elin täysin siinä uskossa, että on ihan vanhemmista kiinni, liikkuuko lapsi tarpeeksi. 

Näin sitä ihminen elää omassa kuplassaan ja laput silmillä.

Näkemykseni syntyi siitä, että omalle lapselleni koko elämä edustaa yhtä parkour-rataa. Hän ei lähtökohtaisesti osaa kävellä, matkat suoritetaan juosten. En ole koskaan nähnyt hänen ohittavan rappusia, jolta ei pitäisi päästä hyppäämään tai ikkunalautaa, jolle ei kiivettäisi. Tätä kirjoittaessa ipanaattori lankuttaa jalat sohvapöydällä ja kädet sohvalla.

Olen tätä liikuntamyönteisyyttä tukeakseni tehnyt tiettyjä valintoja. Olen päättänyt, että meillä kotona saa pomppia sohvalla ja sängyllä. Yhden edesmenneen sohvamme tyynyt päällystettiin uudelleen, jotta saatiin sopivia tyynyjä erilaisia hyppyratoja varten. En kiellä juoksemista sisätiloissa enkä vastustanut, kun kaksivuotias alkoi harjoitella kiipeilyä tuoleille ja keittiöjakkaralle. Välillä hirvitti, mutta olin hiljaa ja rähjäsin miehenkin hiljaiseksi. Ajattelin, että kai se oppii, ja oppihan se. 

Vielä neljävuotiaana muksu on viihtynyt puolisen tuntia puistossa heittämällä porkkanaa lumihankeen ja etsimällä sitä sieltä. Päiväkodissa on lumiseen aikaan pihalla pieni jääliukumäki ja mukulan saa hakea kotiin pää hiessä, kun siinä mäessä oli sitten juostu ja laskettu siitä hetkestä asti, kun ulos on päästy.

Kun meidän erilainen kevät aiheutti lapselle pakollisen liikkumattomuuden, ajattelin oikeasti, että tästä ei voi selviytyä. (Selvittiinhän siitä, kun lapsi muuttui tilapäisesti koodariksi.)

Meillä lapsi siis lähtökohtaisesti on ikiliikkuja. 

Ja jossain vaiheessa tajusin, että kaikki lapset eivät ole tällaisia.

On paljon lapsia, jotka tulevat leikkipuistoon, keinuvat hetken ja sen jälkeen alkavat haluta kotiin. Tai jotka leikkipuistossa istuutuvat hiekkalaatikolle hetkeksi tekemään kakkuja, mutta askelet ja liike jäävät aika vähäisiksi. Ja jotka kotona leikkivät jotain rauhallista sen sijaan, että haluavat pelata ”maalivahtia”. (Peli, jossa lapsi seisoo vanhempien sängyllä ja koettaa torjua palloa, jota vanhemmat heittävät kohti sängyn takaseinää. Kyllä, tätä saattaa jatkua kaksikin tuntia putkeen.)

On paljon lapsia, joille ei tulisi mieleen kiivetä jokaisen korokkeen, jokaisen patsaan ja jokaisen portaan päälle vain, koska ne sattuvat olemaan siinä. 

Ja näiden lasten liikuttaminen voi olla ihan hirvittävän työlästä. 

Aika usein kuulee kommentteja siihen suuntaan, että vanhemmat tappavat liialla varoittelulla ja kieltämisellä lapsiltaan luonnollisen liikunnan ja liikkumisen ilon. Voihan se joissain tapauksissa pitää paikkansa, mutta paljon enemmän on kyse siitä, että lapset ihan oikeasti ovat luonteeltaan erilaisia. 

Varovaisuus ja arkuus eivät välttämättä korreloi liikuntakielteisyyteen, mutta kolme tuntia liikettä päivässä on kova tavoite ikiliikkujallekin, ja varovaiselle helposti vielä kovempi. Vanhemmilta tämä vaatii aika paljon, jos lapsi lähtökohtaisesti mieluummin keskittyy rauhalliseen kuin liikunnalliseen tekemiseen.

Eli miten lapset sitten saataisiin liikkumaan enemmän? Ei mitään hajua. Mutta sen olen nähnyt, että samat metodit eivät kaikilla toimi. Joku kaipaa selkeät jumpat ja harrastukset, toinen riittävästi virikettä, kolmas kaverin mukaan. Neljännelle riittää, että avataan leikkipuiston portti ja sanotaan, että anna palaa.

Kaikki mikä auttaa lasta löytämään liikkumisesta iloa, on hyväksi. 

Eli anteeksi, alakerran naapurit. Se pom-pom-pom-ääni kuuluu, kun lapsi pelaa isänsä kanssa tennistä eteisessä. On meillä tennisvuorokin, mutta ei kolmea tuntia päivittäin.