Tänä keväänä korona-uutisten lisäksi otsikoissa on keikkunut espoolaisen taiteluistelun katastrofiainekset ja valmentaja Mirjami Penttisen touhuilu. Olen seurannut koko casea jonkinlaisena sosiaalipornona, koko homma on jotenkin niin uskomattoman pimeä, että tuntuu välillä vaikea uskoa kaikkia käänteitä todeksi.
Tai toisaalta, tämä juttu on liiankin helppoa uskoa todeksi.
Se, että on olemassa mulkkuja valmentajia, ei järkytä. Nöyryytystä ja halveeraavaa käytöstä valmentajien taholta on nähty maailman sivu. Kun muistelen yläasteen liikuntatunteja, en jaksa hämmästellä pätkääkään, että tämän tapaisia otteita on naisvaltaisessa valmennuskulttuurissa yllin kyllin.
Se, että seuran johto ei saa hommaa kuriin, ei järkytä. Vaikeilla ihmisillä on aina oma kannattajarinkinsä ja seura päätti, että antaa tämän tyypin huseerata, kun kerran tulosta syntyy.
Niinpä sekään ei järkytä, että tällä tavoin käyttäytyvä valmentaja saa edelleen jatkaa valmentajana ja selvisi koko touhusta lähinnä pienellä näpäytyksellä. Meillä on ministeritasolla ihmisiä, joilla on rikostuomio kiihotuksesta kansanryhmää vastaan, ja silti hän saa jatkaa ministerinä. Miksi siis hämmästyisin sitä, että nuoria naisia nöyryyttävä valmentaja saa jatkaa toimintaansa?
Ei, koko touhussa järkyttää vain yksi asia. Ja se on valmennettavien lasten vanhempien keskinäisen solidaarisuuden puute.
Meillä on valmennusryhmä, jossa nuoret kertovat huutoringeistä ja nöyryyttämisestä. Silti osa ryhmän vanhemmista haluaa kiven kovaa, että juuri tämä valmentaja saa jatkaa. He haluavat sitä niin kovasti, että keräävät adresseja ja julkisesti ilmoittavat tukevansa valmentajaa.
Anteeksi, mutta mitä hittoa?
On varmasti niin, että Penttistä puolustaneiden vanhempien lapset eivät itse olleet huudon kohteena. Mutta jos itse ajattelisin, että lapseni seuraisi sivusta tällaista touhua harrastusmaailmassa, niin olisin huolissani, vaikka oma mukulani ei uhriksi joutuisikaan.
Ja jos oman lapseni harrastuskavereiden vanhemmat olisivat nostamassa meteliä epäasiallisesta valmennuksesta ja itse ajattelisin valmennuksen olleen ok, valitsisin varmaan sen vaihtoehdon, etten sanoisi mitään – en ottaisi sitten kantaa puolesta enkä vastaan, vaan antaisin osapuolten kiuskata keskenään. Joskus voi myös vain olla valitsematta puoltaan, vaikka epäilemättä tässä casessa se on tehty todella vaikeaksi.
Silti kiusaajan taustatukijaksi lähteminen ja selän kääntäminen toisille vanhemmille on mielestäni ratkaisuna aika syvältä.
Vanhemmilla on vastuu lapsistaan. Joskus toivoisi, että tämä vastuu nähtäisiin myös vähän laajemmin kuin oman perheen piirissä. Jos näet tai epäilet harrastuspiireissä jotakin, joka on lapselle vahingollista, voisiko sitä vastuuta kantaa myös toisten lasten jaksamisesta? Vaikka sitten olemalla hiljaa?
Jotenkin nimittäin ajattelen, että jos valmentajalta olisi puuttunut se kovaääninen tuki, mitä osa vanhemmista hänelle antoi, olisi tämä saaga voinut päättyä toisin.
Mutta mikäs tässä, onnittelut Penttisen jatkon mahdollistaneille. Olette kertoneet kokonaiselle taitoluistelijoiden sukupolvelle, että valmentajan on ok huutaa ja nöyryyttää eikä raskas valitusprosessi lopulta johda yhtään mihinkään.
Miten meni noin omasta mielestä?
