Yksi
asia, mistä kukaan ei varoittanut, on se, että elämä taaperon kanssa on
kuvattavissa yhdellä sanalla. Se on sekoilua.
Pidät
taloyhtiön hissiä varattuna ties kuinka kauan, koska lapsi haluaa juuri nyt
painaa nappulaa, mutta ensin jonkin toisen kerroksen nappulaa, hälytysnappulaa
tai jotain namikkaa, joka ei ole nappula ollenkaan.
Mies
yrittää laittaa kersan kylpyyn, mutta lapsi huutaa ensin kylppärin oven takana,
suostuu sitten menemään täyttämään ammetta yhdessä isin kanssa, mutta saa
kohtauksen, kun isi painaakin päälle sadesuihkun ja kersa saa vettä niskaansa
vaatteet päällä. Kun tästä on selvitty ja amme on täytetty, huomautan
ystävällisesti miehelle, että muumipappa-kylpylelu makaa täytetyn ammeen alla
kuin liikenneonnettomuuden uhri. Mies kumartuu nostamaan lelun pois, ja
keikauttaa samalla vastatäytetyn ammeen nurin.
Elämänhallinnan
täydellistä menettämisen tunnetta puffaa myös se, että vaikka luulet suunnitelleesi
täydellisen tekemisen lapsen kanssa, siitä löytyy silti sekoilun ainekset.
Ajattelit
menevästi piknikille – kiva syödä ulkona, ei väliä sotkuista, kauniita
maisemia, kaikilla on kivaa. Paitsi että kersa ei suostu pysymään hetkeäkään
paikallaan, ruoat leviävät miten sattuu ja lopun hoitavat lokit. Mökillä lapsi
heittää käpyjä järveen pitkään hyvällä mielellä, mutta jos et ole täysin
tikkana koko aikaa, saat ennen pitkää kalastaa järvestä myös pari
lelutraktoria, lapion ja mökin avaimet.
Ajattelit,
että ravintolassa voi hyvin käydä, kun ottaa padin mukaan. Paitsi, että se padi
jota muuten on hinguttu koko päivä, lakkaa kiinnostamasta sillä sekunnilla, kun
sitä saisi rauhassa katsoa. Sen sijaan kiinnostaa äidin vesilasi ja se kilaus,
jonka haarukka saa aikaan kolahtaessaan lautaseen.
Kotona
olisi kiva olla se superäiti, joka antaa lapsen osallistua ruoanlaittoon, mutta
kun mikroaaltouuniin työnnetään pyörimään esimerkiksi D-vitamiinitippapullo
muovisine korkkeineen, meinaa vähän hermo kiristyä. Eilisaamuna paahtoleipä
paloi hiileksi, koska polvenkorkuinen insinöörinalku oli käynyt säätämässä termostaattia.
Onneksi on
vertaistukea. Olen kuullut juttuja voileivästä videonauhurissa ja metallisesta fortuna-kuulasta,
joka näytti ruokatorven röntgen-kuvassa ihan tosi kiiltävältä.
Kai tämä sekoilu
joskus loppuu. Tällä hetkellä katselen kadehtien isojen lasten kanssa liikkuvia
vanhempia. Heillä on ihan varmasti omat haasteensa. Mutta heidän aamunsa ei todennäköisesti
alkanut sillä, että he yrittivät arvailla, saako pikkuauton patterin takaa
parhaiten henkarilla, paistinlastalla vai irrottamalla koko patterin seinästä.
