”Sitten helpottaa, kun
se täyttää kolme!” ”Kahdesta kolmeen oli jatkuvaa vääntämistä, mutta sitten se
helpotti.” ”Kolmevuotiaan kanssa on jo kiva tehdä asioita.”
Kun ipana sai mittariin yli kaksi
vuotta, meillä moni käytännön asia helpotti. Samalla oltiin vaiheessa, jossa kaksivuotias oli lakannut äkkiä olemasta hyvällä tuulella.
Taaperoaika oli taaperoaikaa. Olin
hoitovapaalla ja nautin siitä, mutta muksu osasi kyllä haastamisen taidon. Olin
joka tuutista kuullut, että kun se täyttää kolme, sitten helpottaa.
Paskat helpotti.
Anteeksi nyt kaikille,
joiden jalkojen alta vedin maton, mutta nyt täytyy sanoa, että tässä kohtaa
kyseessä oli vanhemmuusmyytti.
Kaksivuotias oli
tahtopallo, jonka toiminnassa ei ollut juuri järkeä. Ikävuosi kolmesta kohti
neljää oli aikaa, jolloin uhmaa ja omaa tahtoa löytyi kuin pienestä kylästä,
mutta järkeä ja itsehillintää oli tasan yhtä vähän kuin taaperoikäisellä.
Toki pieniä
valonpilkkuja oli nähtävillä, mutta kolmevuotias osasi viedä haasteet ja
raivokohtaukset vielä ihan eri levelille kuin aiemmin. Ja oli paljon huonommin
harhautettava kuin kaksivuotias. Jaksoi kiukuta pitempään. Ja oli raskaampi
kantaa, kun joutui turvautumaan niska-perse-otteeseen.
Totta kai tähän
vaikutti moni seikka, kuten oma töihinpaluuni. Ensimmäinen vuosi
päiväkotiarjessa oli uuden opettelua ja sisälsi väsymyssektorin ihan koko
perheelle. Silti sanoisin, että kolmevuotiaan kanssa ei todellakaan mikään
helpottanut. Meillä kolmesta neljään oli haastavampi kuin kahdesta kolmeen.
Nyt se on neljä.
Etukäteen ajattelin, että neljä-viisivuotiaiden lasten kanssa elämä on aivan
pepusta. Ne olivat niitä pelottavia esiintymisikäisiä (äiti, kato, kato, kato),
joille minulla ei ole mitään annettavaa.
Ja kuinkas kävi? No,
nyt elämä alkaa hetkittäin olla ihan todella kivaa.
Se on edelleen
itsepäinen kuin muuli ja ottaa hirveät kohtaukset älyttömistä asioista. Sille
tulee päiviä ja vaiheita, kun joka asiasta tahitaan. Mutta sitten alkaa olla
sitä toisenlaista touhua.
Se näpertää legojen
kanssa itsekseen pitkiä aikoja. Sen kanssa voi käydä laskettelurinteessä ja
luistelemassa. Kotona ei enää ole pottaa, ei wc-pöntön supistinta, vaippoja,
tuttipulloja eikä soseita (vaikka nokkamukeista meillä juodaan varmaan
kouluikään saakka, sori siitä). Sillä on päiväkodissa omat kaverit ja jutut. Se
ohjaa jo itse Stigan pulkkamäessä, mutta antaa vielä auttaa pukemisessa ja
suostuu istumaan rattaissa matkat päiväkotiin, mikä helpottaa omaa elämääni
todella paljon.
Se on hyvä tyyppi.
Meidän taloudessa
neljä on uusi kolme.
Ja tässä taloudessa on
nykyään se yksi aikuinen, joka ei enää usko mitään, mitä sanotaan lasten
ikäkausista.
