Tästä tuli meidän
perheessä erilainen kevät kuin kukaan meistä oli suunnitellut. Maaliskuun 12. jäi
päivämääräksi, joka jakoi elämän hetkeksi kahtia; aikaan ennen lapsen sääriluun
murtumaa ja aika sen jälkeen. Kun katson valokuvia puhelimesta aikaisemmin
keväältä tai viime syksyltä, tuntuu kuin katsoisin vieraita ihmisiä tai elämää
todella monen vuoden takaa.
Päiväkodin
vasu-keskustelussa lastentarhanopettajamme aloitti kysymällä, että mitenkäs te
vanhemmat olette jakselleet tämän kevään. Vastasin, että emme niin kovin
kaksisesti. Lapsi joutui kokemaan kipuja, joita en soisi kenellekään. Itse
jouduin katsomaan sitä vierestä voimatta auttaa. En tiedä, toipuuko siitä.
Arki meni enemmän
sekaisin, kuin mitä olin ajatellut. Se, että ylipäänsä kaikki jotenkin
järjestyi, edellytti sitä, että kaikki joustivat. Minä joustin, mies jousti,
työpaikat joustivat, päivähoito jousti, isovanhemmat joustivat.
Hoitojärjestelyt menivät uusiksi joka viikko, aika usein joka päivä. Se oli
kuluttavampaa kuin olisin osannut kuvitella.
Nyt kun tilanne alkaa
olla ohi, raavin hiljalleen omaa jaksamistani kasaan ja ihmettelen, että
oikeastiko se elämä voisi taas olla kivaa ja helppoa eikä pelkkää
selviytymistä. Pohjalla muhivat vielä huoli siitä, miten luun kasvu jatkuu,
korjaantuuko kävelyn virheasento, tuleeko jaloista ainakin väliaikaisesti eri
mittaiset. Mutta lapsi kävelee taas.
Siinä kun itse olen
ollut niin stressaantunut, että työkyky meinasi mennä, lapsi on vetänyt koko
kevään tapahtumasarjat läpi kuin ei mitään. Se on ollut niin urhoollinen, että
oma sydän on särkynyt sitä katsellessa.
Siksi on tuntunut
erityisen pahalta kuulla parilta taholta niitä kommentteja, että ehkä tämä
tekee hyvää. Ehkä lapsi nyt oppii keskittymistä, kärsivällisyyttä, uusia
taitoja.
On tehnyt mieli huutaa
sanojille, että tule sinä katsomaan, kuinka lapselta meinasi taju lähteä
tuskasta. Tule sinä käymään ne keskustelut, jolloin se muistelee onnettomuutta.
Tule sinä sanomaan, että trauma, joka meinasi katkaista oman jaksamiseni, on
jotenkin hyvä juttu, koska lapseni, joka sinun mielestäsi sitten ilmeisesti on
vääränlainen, jotenkin kasvoi ja kehittyi joutuessaan istumaan sohvalla kuusi
viikkoa.
Jos luun murtuminen
tekisi lapselle kasvatuksellisesti hyvää, jokaiselta leikki-ikäiseltä
murrettaisiin yksi luu jo neuvolassa. Koska sitä ei tehdä, voidaan minun
puolestani unohtaa se teoria, että onnettomuudet kasvattaisivat.
Jos haluat tukea sitä
perhettä, jonka lapselle on käynyt jotakin, älä yritä etsiä hyviä puolia äläkä
vähättele tilannetta.
Mene kylään. Kutsu
käymään. Vakuuta, että kaikki järjestyy. Sano, että lapsi vaikuttaa ihan omalta
itseltään. Vie kyniä ja piirustuslehtiö, vaikka niitä jo kotona olisi.
Hyväksy se, että sinä
et tiedä, miten rankkaa toisilla on.
Äläkä koskaan sano
vanhemmalle, että lapsen luun murtumassa on jotakin hyvää.
Sillä se on se yksi
asia, jonka sanomista et ehkä saa koskaan anteeksi.
