”Allekirjoitan täysin
määritelmän elämän ruuhkavuosista, vaikka en ole edes töissä!”, kommentoi minulle
kerran yksi ystäväni. Hänellä on kolme lasta. Vastasin hänelle tuolloin hymiön
kera, että niitäpä tässä koen itsekin kahlaavani, vaikka minulla ei ollut
silloin vielä lasta.
Ruuhkavuosista
puhutaan paljon ja vaikka montaa muotitermiä karsastankin, myönnän, että tämä
on mielestäni kuvaava. Ruuhkaa tuntuu olevan niin elämässä kuin kovalevylläkin
ja välillä tekee mieli karjua, kun vihreistä valoista huolimatta mikään ei
liikahda ainakaan eteenpäin.
Aika monesti
ruuhkavuosista puhutaan nimenomaan pikkulapsiaikana, mutta omasta mielestäni
kyse on aika paljon laajemmasta ilmiöstä.
Minun mielestäni
ruuhkavuosi määritelmällisesti tarkoittaa ajanjaksoa, jolloin jonkun muun
hyvinvointi on riippuvainen minun ajankäytöstäni. Pikkulapsiaikana on pakko
tehdä ratkaisuja sen mukaan, mitä lapset tarvitsevat. Mutta ihan samassa
kadotuksessa ovat ne, jotka hoitavat ikääntyneiden sukulaisten asioita, tukevat
sairastunutta puolisoa tai säätävät asioita masentuneen ystävän puolesta. Ja
ruuhkaisaa tuntuu olevan myös niillä, joiden ajan työt tai luottamustoimet
haukkaavat.
Jokainen päättää
periaatteessa ajankäytöstään itse, mutta käytännössä aika moni on tilanteessa,
jossa jonkun muun elämäntilanne tai aikataulu säätelevät oman kiireen määrää.
Ja silloin kahlataan ruuhkavuosia.
Kuten aiemmin
kirjoitin, mielestäni väsymys ei ole lapsiperheiden yksinoikeus. Samalla tavalla ruuhkavuodet eivät ole vain pikkulapsiajan juttu. Ruuhkaa voi olla meillä kaikilla, vaikka laatu vaihtelee..
Eli jospa yleisen
kiukuttelun sijaan avattaisiin ikkunat, laitettaisiin radion nupit kaakkoon ja
vilkutettaisiin naapurikaistan kuskille. Sillä hermoilu ei auta ruuhkassa
pätkän vertaa.
