Viime viikolla tapahtui montakin melko kummallista asiaa. Yksi niistä liittyi blogiini.
Kirjoitukseni ”Miksi äidit oikeasti uupuvat” lähti jossain määrin viraaliksi. Viimeksi kun vilkaisin analytiikkaa, juttua on luettu yli 14 000 kertaa. Se ei ole paljon, jos verrataan ammattibloggaajien kirjoituksiin, mutta kun omat kirjoitukseni yleensä vetävät sen muutaman sata lukijaa, tämä oli melkoinen pompsahdus.
Viime viikolla kilahti Messenger. MTV 3:n lifestyle-toimituksesta tuli viesti, jossa pyydettiin aiheesta haastattelua.
Harkitsin asiaa ja kieltäydyin. Se ei ollut ihan helppo päätös, mutta kieltäydyin silti.
Syy on surullinen: en jaksanut sitä someraivoa.
Kun itselläni on nyt päällekkäin työt, pikkulapsiarki, omat kirjoitusprojektit ja elokuussa kauppoihin tulleen esikoiskirjan markkinointi, en vain kerta kaikkiaan enää jaksanut olla se sylkykuppi, joka käy sanomassa yhdessä Suomen isoimmassa verkkomediassa, että suomalaiset miehet ovat aina pahalla tuulella.
On mahdollista, että moni olisi saanut asiasta vertaistukea. Vielä useampi olisi loukkaantunut. En ole niin harhainen, että luulisin keskustelun pysyvän asiallisena kaikilta osin.
Elämme ajassa, jossa media-alalla työskentelevä ei siis uskalla mennä mediaan puhumaan asiasta, jonka takana seisoo, koska ei kykene ennustamaan, miten paljon huonoa palautetta tulee ja mihin kaikkeen se johtaa. Tämä on jotenkin niin surullista, etten edes ihan käsitä sitä. Tässä olisi ollut tilaisuus kalastaa blogille aika paljon uusia lukijoita, mutta hinta oli itselleni liian kova ja riskit liian suuret.
MTV 3:n toimittaja suhtautui kieltäytymiseeni hyvin asiallisesti. Kiitos siitä. Jos voisin luottaa, että kyseisen median lukijat ja kommentoijat ovat yhtä asiallisia, olisin suostunut ilman muuta. Mutta it is what it is.
Näillä mennään.
