Sovimme kaverin kanssa
leikkitreffit arki-illalle. Koska en ollut ihan varma, millä hetkellä
ehtisin päiväkodille, vastasin huolettomasti, että olemme teillä viimeistään
puoli kuudelta. Kaverini vastasi välittömästi: ei onnistu, meillä alkaa
iltatoimet, pystyttekö millään olemaan täällä aiemmin?
Iltakukkujan äiti
täällä terve. Hätkähdin taas hereille omasta kuplastani.
Kuten olen jo aiemmin
todennut, mukulamme on lievästi sanoen mallia iltavirkku. Nyt
kun päiväunet ovat olleet historiaa jo pari vuotta, hän enää harvemmin valvoo
yli puolenyön. Mutta kaikista aikaistusyrityksistä huolimatta en muista ihan
heti iltaa, jolloin uni olisi tullut ennen kuin aikaisintaan klo 22.
Tällä asialla on kaksi
puolta. Toisaalta se on juuri niin hermojarepivää kuin miltä kuulostaa. Lapsi
on illat valveilla, piste. Telkkarista ei silloin katsella poliisisarjoja ja
jalkapallonkin kanssa on vähän niin ja näin.
Minulla ja miehellä ei
ole ollut sellaista kuuluisaa ”aikuisten omaa aikaa” viiteen vuoteen. Keväällä
2016 taisi olla viikon mittainen pätkä, jolloin lapsi nukahti sen verran
aikaisemmin, että saimme katsoa yhden jakson telkkarisarjaa yhdessä ennen
nukahtamista. Hälyttävintä on, että muistan tämän.
Menen yhtä aikaa
lapsen kanssa nukkumaan, aamulla olen yleensä tunteroisen hereillä ennen kuin
pätkä herää. Mitään pitkiä projekteja ei siis kannata harkita, ellei tee niitä
kodin ulkopuolella.
Sitten on se kolikon
kääntöpuoli: meillä on oikeasti aika paljon aikaa lapsen kanssa.
Siinä kun useimmat
kaverit toteavat, että arki-illat ovat niin lyhyitä, kun päiväkodista hakemisen
ja nukkumaanmenon välillä on se kolmisen tuntia, meillä tuo väliaika on 5-6
tuntia. Kyllä siinä ajassa jo ehtii kaikennäköistä. Iltakyläilytkin ovat ihan
jees, jos palaamme kotiin klo 21.15 arki-iltana, on vielä ihan mahdollista,
että olemme nukkumassa aivan normaaliin aikaan.
Kun luovuin
ajatuksesta, että lapsi olisi mahdollista saada nukkumaan aikaisin, myös
superstressaavat illan nukutustaistelut (ennätys neljä tuntia) jäivät historiaan
– nyt mukula on sänkyyn mennessä jo riittävän väsy ja nukahtaa selän
rapsutukseen kokolailla välittömästi.
Välillä kun lukee sitä
keskustelua, missä aikuisia kehotetaan heräämään aamuviideltä ”voittajien
tunniksi”, mietin itsekseni, että mikähän meteli nousisi, jos kehottaisin
venyttämään lasten nukuttamista parilla tunnilla ”perheen voittajatunneiksi”. Olisi
perheillä enemmän yhteistä aikaa se kolmisen tuntia illassa. (Ja ei, en
todellakaan kehota tähän.)
Mutta otsikkoon;
useimmat meistä eivät oikeasti halua, että lapset valvovat iltakaudet. Ei,
vaikka se tarkoittaisi juuri sitä kiireetöntä oloaikaa lasten kanssa, mitä
useimmat sanovat haluavansa lisää. Syykin on helppo nähdä: kun itse väsähtää
lasten iltavalvomisiin, ei se iltaisin yhdessä vietetty aika tunnu niin kovin
laadukkaalta.
Oma vinkkini on, että
varo, mitä toivot – saatat vaikka saada sen.
Ai niin, siitä
kyläilystä. Ehdimme paikalla ajoissa ja oli kivat leikkitreffit. Kun lähdimme
kotiin, kaveriperheen lapset menivät kylpyyn ja nukkumaan. Meidän tyyppi veti
parit leikit, katsoi Risto Räppääjää ja keksi äidin
kanssa iltasatukirjan innoittamana loruja. Lyhty sammui klo 22. Normipäivä.
