Lapsi romauttaa elämänlaatusi

Käytiin reissussa perheen kanssa. Se on sitä laatuaikaa. Paitsi ettei ole. Kun talossa on uhmaikäinen, se on pelkkää aikaa.

Elämänlaatu on mielestäni vähän väärä mittari tähän elämäntilanteeseen. Perinteisillä mittareilla mitattunahan elämänlaatu romahtaa lapsen synnyttyä.

Vapaus itse päättää asioista kapenee, taloudellinen tilanne heikkenee. Parisuhteessa menee ainakin tilastollisesti todella huonosti muutama vuosi. Koti on täynnä pyykkitelineitä, leluja ja kolhuja.

Kun sängyssä aiemmin sai unta tai seksiä, nykyään siellä saa kantapäästä silmäänsä. Elämänlaatuako? Tuskin.

Mutta jos lakkaa miettimästä elämänlaatua, niin lapsi on tuonut mukanaan kaikennäköistä positiivista. Tässä lyhyt otanta.

Fomo-syndrooma hellitti. Olen itse malliesimerkki Fear of Missing Out-ihmisestä: koko ajan on tunne, että jossain on bileet, joihin minua ei ole kutsuttu. Se on vaihtunut tunteeseen ”jossain on ihan varmasti bileet, mutta sellaista se nyt vaan on”. Kun seisoin leikkipuistossa katselemassa ohi valuvaa pikkujoulukansaa, totesin, että eipä tämä haittaa, onhan noita nähty ja niitä tulee sitten taas joskus lisää.

Asioista nauttii enemmän. Jutut jotka aiemmin otti itsestäänselvyytenä, ovat äkkiä jotain, josta saa kovasti iloa. Aamukahvi, jonka saa juoda kuumana – jess! Hetki aikaa katsella rauhassa telkkaria – ihan mahtavaa. Viikonloppuretki Tallinnaan tyttöporukalla – taivas. Vähän sama tunne kuin silloin, kun pitkän vatsataudin jälkeen pystyy ensimmäisen kerran syömään kunnolla ja ruoka maistuu joltain.

Ikäkriisi pieneni. Neljäkymmentä saa tulla. Kroppa on tehnyt tehtävänsä lapsiluvun kanssa, enää ei tarvitse ainakaan tältä osin vanhenemista jännittää.

Isompi herkkänahkaisuus on vähentynyt. En itse rakasta konflikteja, mutta valitettavasti lapsen kanssa operoidessa on ollut pakko oppia niitäkin sietämään. Vaikka tekisit parhaaksi, aina löytyy se mummo, jonka mielestä lapsesi on tiellä ratikassa, se naapuri, jonka mielestä pihalla leikkivät muksut pitävät liian kovaa meteliä ja se nuori mies, jonka selkänojaan mukula onnistuu potkaisemaan kerran liikaa lomalennon aikana. (Tarjouduin ostamaan drinkin. Ei kelvannut.) Pahaa mieltä on ollut pakko oppia sietämään ja ehkä vielä tulee se aika, jolloin epäystävällisyys ei satuta.

Make no mistake, lapsen saaminen tiputtaa elämänlaatua ihan roimasti. Mutta samalla se tuo myös uusia juttuja. Näkökulmia. Uusia ilonaiheita. Tunteita. Uutta sosiaalista rinkiä. Ja tilanteen, ettet osaa kuvitella elämää ilman kersaa.

Elämänlaatu laskee. Elämän sisältö taas on itsellä monipuolistunut. En vaihtaisi takaisin. Se ei silti tarkoita, että tähän savottaan olisi kenenkään pakko lähteä.

Töihinpaluun aakkosellinen hakemisto

Paluu töihin kurkkii nurkan takana. Yritän ankarasti orientoitua siihen.

Aamuherätys. Kännykässäni on herätys-toiminto. Olen käyttänyt sitä viimeksi joulukuussa 2015. Elokuusta eteenpäinkö pitäisi tehdä jotain produktiivista klo 8.15 aamulla?

Aivotoiminta. Jaa mikä?

Ongelmanratkaisutaidot. Minulla on paha fiilis, että en pysty enää elokuussa ratkaisemaan ongelmatilanteita jäätelötikulla ja Palomies Samilla. Damn.

Organisaatiokaavio. Uutta himmeliä lykättiin pöytään, kun kävin työpaikalla moikkaamassa tuttuja. Vaikutti ihan järkeenkäyvältä.

Päiväkoti. Vaikutti ihanalta. Jos saisin mennä lapseni kanssa sinne hoitoon ja saada siitä palkkaa, menisin heti.

Ripsiväri.

Sellaiseksi sitä pitkänmallista putkiloa vissiin kutsuttiin. Omani lienee kokkeloitunut mömmöksi jo sinä aikana, jolloin George W. Bush oli Yhdysvaltojen presidentti. Venyisiköhän visan luottoraja jonkun ihmeaineen hankkimiseen, mikä peittäisi silmäpussit.

Sosiaalinen elämä

Jos viisaampia on uskominen, se kuolee viimeistään töihin palatessa. Aika kokata pakastin täyteen ruokaa, kartoittaa lähimpien apteekkien tarjonta ja varautua laittamaan kaikki luukut kiinni. Työpaikka-päiväkoti-koti-triangelin ulkopuolinen elämä on ilmeisesti jotain, mihin on voimavaroja seuraavan kerran ensi kesälomalla.

Sotatarinat

Vanhempien joukkopsykoosin mukaan minun pitäisi nyt olla onnessani, kun pääsen töihin lepäämään, kun kotona on niin raskasta. Tarvii vissiin ruveta kokoilemaan sotatarinoita tutuilta ja soittaa sille yhdelle kaverille, jolle soitin aina kun jokin meni pieleen ja joka kysyi viimeksi soittaessani, että joko sulla on tunnelin päässä valoa. Mihin minä kysyin, että onko tässä joku tunnelikin ollut. Sori, kaverit, mutta kyllä hoitovapaa yhden lapsen kanssa on enimmäkseen tuntunut lomalta.

Vaatteet. Kotonaoloaikana suosituin asukokonaisuus eli pyjamahousut ja kaljafirman t-paita täytyy vissiin laittaa narikkaan. Ja hitto, maailmassa näyttää olevan olemassa kenkiä, joissa on korot. Toisaalta, minun ei oleteta niissä seisovan leikkipuistossa kolmea tuntia.

Yöunet

Koska kersa on edelleen iltavirkku eikä muuksi muutu, veikkaan, että tulen elokuusta eteenpäin nukkumaan vähemmän kuin viimeisen puolitoista vuotta. Maltan tuskin odottaa.

Työkaverit, otan osaa. Täältä tullaan.

Vielä kerran ja tunteella, case Sumari

Oma blogikirjoitukseni Sumarin aikaansaamasta showsta ja siitä seurannut some-keskustelu avasivat lopulta meikäläisen silmät sille, miksi Sumarin kommentit saivat niin paljon sympatiaa.

Aika moni oli sitä mieltä, että kirjoitus sinänsä oli kärkevä ja vähän asiatonkin, mutta asia on tärkeä. Lapsille pitää laittaa rajat, opettaa tapoja ja pyrkiä siihen, että he käyttäytyvät ravintolassa hyvin.

Kyllä, kyllä ja kyllä. Olen itsekin näistä täysin samaa mieltä.

Ja silti olen edelleen sitä mieltä, että Sumarin kolumni oli asiaton ja hänen käytöksensä tökeröä.

Joten ruoditaanpa tässä nyt vielä kasa kommentteja, joista osa ei mielestäni liittynyt edelliseen blogikirjoitukseeni, mutta joita alkoi hyppiä kuin sieniä sateella.

Aikuiset ovat vastuussa kersoistaan

Totta kai ovat. Ja nimenomaan vanhempien pitää siellä buffet-pöydässä tehdä ne sen hetken päätökset. Siksi en hyväksy sitä, että ohi kävelevä keski-ikäinen ihminen dumaa perheen, joka yrittämällä yrittää saada neljävuotiaansa rauhoittumaan. Erityisesti kun se ohikävelijä ei, toistan vielä, voi viiden minuutin perusteella tietää perheen päätöksenteosta mitään.

Keski- ja Etelä-Euroopassakin näkee ravintoloissa lapsia ja he käyttäytyvät aina hienosti.

Lasten on helpompi täyttää hyvän ravintolakäyttäytymisen kriteerit esimerkiksi Italiassa kuin Suomessa. Olettekos koskaan kuunnelleet esimerkiksi italialaisperhettä ravintolassa? Siinä on aika paljon enemmän meteliä ja huitomista kuin suomalaisessa pöydässä ja lasten äänet ja liike sulautuvat siihen massaan helpommin.

Viimeksi pari kuukautta sitten olin nauttimassa yhdeksän ruokalajin sunnuntailounaan Italiassa. Viereisessä pöydässä istui koko suku päivällisellä ja lapsen käytös ei olennaisesti poikennut useimpien suomalaislasten käytöksestä. Koko perhe piti isoa ja hyväntuulista mekkalaa ja kolme sukupolvea vuorotteli myös välillä oven ulkopuolella vahtimassa, kun lapset kävivät purkamassa energiaa ulkona sijaitsevalla leikkipaikalla. Ipanaattori piti oman metelinsä, mutta kukaan ei korvaansa lotkauttanut. Jos nyt sumarilaisittain vedetään yksittäisestä casesta johtopäätöksiä, sanoisin, että tällaisessa ravintolakulttuurissa isoin osa suomalaislapsista sulautuisi porukkaan ihan iisisti.

Sitten on se toinen asia, jonka sanomisesta minut varmaan ristinnaulitaan, mutta sanonpa kuitenkin. Esimerkiksi Ranskassa lasten fyysistä kurittamista ei ole kriminalisoitu eikä se ole kulttuurisesti mitenkään ei-hyväksyttävää. Kun näkee, miten kahdeksanvuotiasta lyödään päähän julkisella paikalla, niin meikäläisen tapainen nössövanhempi kyllä ajattelee, että ennemmin kärsin lapsen vempuilun, kuin kasvatan tuolla keinolla hiljaa istujan.

Eikö lapsille nykyään sitten saa opettaa käytöstapoja ollenkaan, kun se on heti jonkun mielestä kauheaa?

Totta kai saa ja pitää opettaa käytöstapoja. Siitä tuskin kukaan on eri mieltä. Mutta let’s face it, lasten kanssa ei aina mene putkeen, vaikka olisit opettanut mitä. Ja sitten on asia nimeltä lasten persoonallisuus, joka tekee hommasta kimurantimpaa. Jokainen vilkkaan vilpertin vanhempi tietää sen tuskan, kun naapurin kersa istuu tyytyväisenä ruokapöydässä ja oma kiskoo huutoraivokohtausta lattialla.

Se ei tarkoita, etteikö vilkkailta lapsilta pitäisi vaatia hyvää käytöstä ja heillekin opettaa tapoja. Mutta se on hirvittävän paljon työläämpää kuin rauhallisten lasten kanssa ja rauhallisempiin lapsiin tottuneiden kasvoilta saa aika usein lukea silkkaa kauhua. Eniten sympatiaa näitä tilanteita kohtaan löytyy tavallisesti niissä perheissä, joihin on siunaantunut sekä rauhallinen lapsi että vauhtipallo.

Jos lapsi on kasvatettu hyvin, hän käyttäytyy hyvin myös ravintolassa. Kyllä sen näkee ihan hetkessä, onko lapselle opetettu käytöstapoja vai ei.

Väärin. Lapsilla on hyvät ja huonot päivänsä. Voit käydä yhdeksän kertaa menestyksekkäästi ravintolassa ja kymmenes kerta äkkiä osuu päivälle, jolloin lapsukainen saa täyden melt downin ja pääset kantamaan ulos sekä lapsen ettäsyöttötuolin. Ja jos mukula on sinne tänne pomppiva vauhtipallo, on kotona saatettu tehdä kasvatustyötä kymmenkertainen määrä verrattuna perheeseen, jossa muksu istuu tyytyväisenä tattina syöttötuolissa. Nallekarkit eivät mene tasan näissä panos-tuotossuhteissa, koska – uutispommi – perheet ja lapset ovat erilaisia.

On hyvä että asiasta nostetaan keskustelua. Tämä oli vähän raju kannanotto, mutta ajatus on tärkeä.

Samalla logiikalla voi sanoa, että rasistinen vihapuhe on kannanotto tärkeän asian eli maahanmuutosta keskustelun puolesta. On ihan yhtä vähän ok hyökätä lapsiperheitä vastaan niin ilkeästi kuin Sumari teki, kuin on jyrätä rotumielipiteillä ja sitten selitellä, että tärkeää asiaahan minä tässä vaan.

Mutta kun ihan oikeasti on olemassa niitä aikuisia, jotka antavat lapsille liikaa valtaa ja liikaa päätäntävaltaa.

Niin on. Ja kun asiaan ottavat kantaa kasvatuksen asiantuntijat kuten Jari Sinkkonen, jotka kiihkottomasti esittävät näkemyksiään, kuuntelen niitä mielelläni. Siinä vaiheessa, kun asiasta lähtee hyvin ilkeään sävyyn kirjoittamaan ihminen, jota vain häiritsee se, miten lapsiperhe kommunikoi keskenään ruokapöydässä ravintolassa, en ole kovinkaan avoin asialle.

Suomalainen kulttuuri lasten ravintoloissa käynnille on surkea

Ehkä joissain asioissa onkin. Sen takia tarvitaan Lapsiperheet safkaa-tyyppisiä tapahtumia. Niiden tarkoitus on harjoitella ravintolassa käyntiä ei-tuomitsevassa ympäristössä. Että miten meni noin niin kuin omasta mielestä, Hanna Sumari?

Nykyvanhemmat ovat yliherkkiä ja loukkaantuvat jokaisesta arvostelusta.

Nykyvanhemmat uskaltavat avata suunsa ja olla nielemättä ihan kaikkea tuubaa, mitä julkisuudessa heistä kirjoitetaan. Kaikkihan on vanhempien vika, kun sille tielle lähdetään.

Koko kylän pitäisi kasvattaa lapsia.

Jos näin halutaan tehdä, myös ravintolassa voisi koko kylä kasvattaa kannustuksen kautta. Edelleen, vastuu on vanhemmilla. Mutta omalla kohdalla niillä kerroilla, jolloin naapuripöydästä on hymyilty tai vilkutettu lapsille, kun on sanottu jotain mukavaa ohi mennessä ja tarjoilija on huomioinut lapsen siinä kuin aikuisetkin, ruokailu on yleensä sujunut paremmin.

I rest my case. On se hyvä, että on näitä hannasumareita. Riittää blogistilla purtavaa.

Ravintolakäytöstä Sumarin tyyliin

Voihan Hanna Sumari sentään. Kuten eräs ystäväni totesi eri asiayhteydessä: Miksi ihmeessä aikuinen ihminen sivelee peppunsa vapaaehtoisesti hunajalla ja istahtaa sen jälkeen kusiaispesään?

Case lyhyesti niille, jotka siltä välttyivät. Hanna Sumari kauhistui, kun buffet-pöydässä lounastava perhe oli kysellyt leikki-ikäiseltä, mitä tämä söisi. Lapselle kun annetaan liikaa valtaa ja nämä samat ihmiset ihan varmasti ovat niitä, jotka kyselevät lapseltaan, puetaanko nyt päälle. Vielä enemmän hän kauhistui osallistuessaan ”Lapsiperheet safkaa”-nimiseen tapahtumaan, jossa oli ollut paljon juoksevia lapsia ja hirmuinen meteli.

No tuota.

Henkilökohtaisesti en ole ihan varma, mikä on väärin siinä, että ravintolassa lapsi osallistuu sen valitsemiseen, mitä hän syö. Se on minun käsittääkseni ikään kuin ravintolan pointti. Kotona on yksi ruoka, joka annetaan eteen ja kerrotaan, että tänään syödään tätä – sitten lapsi joko syö tai ei syö. Ravintolassa tarjolla on eri vaihtoehtoja. Samalla voi kätevästi esim. opetella uusia makuja ja uusien ruokalajien nimiä.

Mutta ehkä se ongelma nyt on siinä, että jos lapsen kanssa julkisella paikalla jutellaan ja annetaan vaihtoehtoja, se tarkoittaa automaattisesti, että valta on siirretty vanhemmilta lapsille. Mikä on mielestäni hyvin omituinen yhtäläisyysmerkki.

Itse sain näpäytyksen, kun kysyin lapseltani todistajien läsnäollessa ”Lähdetkö, Ipanaattori, äidin kanssa ulos?”. Sitä ei kuulemma olisi saanut kysyä, koska lapsi ei päätä, lähteekö hän ulos.

Lapseni oli siinä vaiheessa puolitoistavuotias. Hän vastasi jokaiseen ”Lähdetäänkö”-alkuiseen kysymykseen myöntävästi. Mm. Lähdetäänkö Australiaan. Kokeilin sitäkin kerran. (Ei lähdetty.) Koska vastaus oli aina innostunut, esitin yleensä asiat keskustelumuodossa vain ihan siksi, että opeteltaisiin keskustelua. 

Se ei tarkoittanut sitä, että lapseni olisi saanut päättää. Mutta kyllä, on ihan mahdollista, että ulkopuolinen tulkitsee sen niin, että kersa päättää ulkoiluajoistaan.

On varmasti perheitä, joissa lapset saavat päättää liikaa asioista. Mutta anteeksi nyt vain, Hanna Sumari ja muut ravintolapoliisit: jos tarkkailet jonkun perheen toimintaa viisi minuuttia, et tiedä sen perheen päätöksenteosta ja dynamiikasta yhtään mitään. Se ei estä muodostamasta mielipidettä, mutta se ei tee sinusta perheen päätöksenteon asiantuntijaa. Ja jos päätät kirjoittaa aiheesta ilkeän sävyisen kolumnin, voit varautua loanheittoon.

Vähän toivoisi myös armollisuutta toisia ruokailijoita kohtaan. Koska kyllä, ihan tavallisissa perheissä, joissa lapset kasvatetaan hyvin, saatetaan vaikeana päivänä antaa lapselle ravintolassa jäätelö kouraan, jotta kaikki muut saavat syödä rauhassa. Jotta se yksi häiriköitsijä ei saisi päättää, saavatko muut nauttia ravintolassa olemisesta.

Mitä tulee tuohon Hanna Sumarin kritisoimaan ”helvetillisen metelin” ravintolatapahtumaan, niin tässäpä uutispommi: mikäli päätät mennä ravintolaan syömään silloin, kun teemana on houkutella sinne lapsiperheitä, on ihan mahdollista, että siellä on syömässä lapsiperheitä. Ja sellaisena päivänä siellä riittää myös vilinää. Itse en lähtisi esimerkiksi ilmaisen viinan opiskelijabileisiin ja sen jälkeen kirjoittaisi iltapäivälehdessä, miten kauheasti siellä oli kännisiä opiskelijoita. Mutta mielensä saa toki pahoittaa ihan vapaasti tässä maassa.

Pointtini: Lapsi ei saa päättää liian monista asioista. Ja kun lasten kanssa käy ravintolassa, totta kai pitää pyrkiä siihen, että lapset käyttäytyvät hyvin. Kuten aikuisetkin.

Mutta kun kyseisessä tilanteessa lapsi ei häirinnyt ketään – ei kiljunut, ei heitellyt ruokaa, ei potkinut tarjoilijoita, ei terrorisoinut ravintolahenkilökuntaa – niin ihan oikeasti, onko se ohi kävelevän asia dumata koko perheen kasvatuskulttuuri sillä perusteella, että mukulan kanssa keskustellaan ruokavalinnoista?

Sekö nyt sitten on hyvää ravintolakäytöstä?

Paranormal taapero activity

Oletteko nähneet Paranormal activity-leffat? Niissähän on se tavallinen tarina, jossa henkimaailma alkaa häiriköidä amerikkalaista unelmaa elävää pariskuntaa.

Vie yöunet. Siirtelee esineitä. Häiriköi arkea.

Kuulostaako tutulta, taaperoikäisen vanhempi?

Olen aika varma, että kaksivuotiaalla on paranormaaleja taitoja.

Taito mitata äidin unen laatu ja katkaista se kriittisellä hetkellä.

En tiedä, mistä hemmetistä lapsi pystyy löytämään juuri sen hetken, jolloin äiti on kaikkein sikeimmässä univaiheessa, mutta se on poikkeuksetta se hetki, jolloin mukulalle keskellä yötä tulee kriisi. On mahtavaa päästä aamukolmelta käymään keskustelua ”onko jo kaunis päivä, en halua nukkua”.

Taito asettaa ääni ärsytystaajuudelle. 

Jotain yliluonnollista kautta kaksivuotias on oppinut, milloin äidin pinna saadaan kiristymään ihan pelkällä jankkaamisella, milloin tarvitaan kovempi kiljuminen ja milloin riittää pelkkä vininä. Ruuvin kiristyminen on kuitenkin taattu. Oma veikkaukseni on, että mukula näkee äidin aivojen sisään. Miten, en halua tietää.

Taito hahmottaa sängyn koko ja maksimoida tilahamstraus. 

Miten, oi miten, voi olla mahdollista, että metrin mittainen kykenee levittäytymään 160-senttisen sängyn poikki niin, että siihen ei enää aikuinen mahdu mitenkään? Ei pitkittäin, ei poikittain. Paranormaali ilmiö aivan selvästi.

Taito arvioida, mikä lelu juuri nyt on hukassa. 

Oravilla on kuulemma taito nähdä yhdellä vilkaisulla, kummassa kahdesta puusta on enemmän pähkinöitä. Kersalla on taito katsoa olohuoneen lattialle, havaita ne 288 lelua, jotka on levitetty pitkin lattiaa ja sen jälkeen kaivata sitä yhtä, joka on kadonnut mustaan aukkoon. Musta aukko sijaitsee yleensä sohvan alla, ja sieltä lelua kalastellessa vedetään esiin myös kahdeksansataa leivänkannikkaa ja kolme tuhatta pölypalleroa.

Kyllä, paranormal activity on keskuudessamme. Se on kaksivuotias ja se vie yöunet tehokkaammin kuin yksikään henkimaailman otus. Odotan kuvausryhmän ilmestyvän ovellemme ihan näinä päivinä.

Näin käyt lapsen kanssa uimahallissa

En koskaan käynyt kersan kanssa vauvauinnissa. Sen sijaan taaperoaikana olemme käyneet pari kertaa uimassa ihan muuten vaan. Emme kauhean usein. Tässä lyhyt otanta tapahtumista.

1) Valitse reissun ajankohdaksi juuri se päivä, jolloin kaikki mahdollinen on mennyt pieleen. Juuri se päivä, jolloin olet kantanut huutavan ja kirkuvan mukulan hiekkalaatikolta, kun se yritti omia lelutraktorin. Ja tietenkin myös se päivä, jolloin räntää tulee vaakatasossa ja uimahallissa saattaa olla joku muukin.

2)    Pue lapselle jo kotona uimavaippa, uimapuku ja sen päälle haalari. Tunne itsesi hetkellisesti superäidiksi.

3)    Hurauta uimahalliin ja vietä vartti tuloaulassa, jossa kersa tutkii lumoutuneena uimahallin kortinlukijaporttia.

4)    Riisu lapselta haalari ja tunne itsesi jälleen superäidiksi, kun tyyppi on valmiina uima-asussaan. Samalla kun kuoriudut omista vaatteistasi, huomaa, että sääri- ja kainalokarvat olisi ehkä voinut niittää esim. viikatteella tai pensassaksilla ennen kuin lähdet vähissä vaatteissa julkisille paikoille.

5)    Koeta saada lapsi houkuteltua saunaan. Alistu kohtaloosi, kun hän ovella ilmoittaa ”Ei oo kiva” ja kääntyy poispäin.

6)    Sukella uima-asuun ja juokse sen jälkeen altaita kohti syöksyvän taskuraketin perään.

7)    Istu 38 minuuttia lastenaltaan reunalla, jossa tenava heittelee uimakoululaisilta pöllittyjä renkaita veteen. Kun hän alkaa tähdätä niitä naapurialtaaseen turhan hyvällä sihdillä, totea, että lienee aika siirtyä eteenpäin.

8)    Ota lapsi syliin ja vie hänet uimaan isommille tarkoitettuun altaaseen. Kun mukula takertuu kaulaasi, tajua, että halterneck-mallinen uima-asu ei ehkä ollut se briljantein valinta tälle keikalle.

9)    Kun lapsi ei suostu millään lähtemään kotiin, ota hänet lopulta kainaloon ja kanna pukutiloihin. Totea, että suihkutiloissa on muuten yllättävän kaikuisa akustiikka.

10) Riisu lapseltasi uimapuku ja uimavaippa ja ihaile, miten komeassa kaaressa hän ehtii pissiä lattialle ennen kuin ehdit saada uuden vaipan päälle.

11) Viritä lapselle päälle vaippa ja villahaalari, nosta hänet penkille, työnnä pillimehu käteen ja toivo, että ennätät kiskoa vaatteet niskaan, sulloa tavarat kassiin ja etsiä autonavaimet valmiiksi ennen kuin pillimehun rauhoittava vaikutus katkeaa.

12) Juoksuta lapsi räntäsateessa autoon, laita turvaistuimeen, kipua kuskin paikalle ja tajua, että et muistanut maksaa parkkeerausta uimahallin aulaan.

13) Aja invapaikalle oven eteen, jätä lapsi autoon ja auto käyntiin ja syöksy sisään maksamaan. Tunne kylmä hiki niskassasi kun tajuat, että juuri nyt jonkun olisi kohtuu helppo pölliä ne kaksi arvokkainta asiaa elämässäsi, lapsesi ja autosi.

14) Syöksy takaisin ja totea, että tallella ovat vielä.

15) Ajele kotiin. Elvistele miehelle, että hienosti meni uimahallissa. Päätä, että ei ihan hetkeen uudelleen.

Joku muukin kuin äiti on vähän väsynyt

Meillä ollaan tällä hetkellä vähän väsyneitä. Lapsen päiväunet ovat jääneet historiaan ja siitä kiittäen Ipanaattori2014 nukahtaa joka ilta noin 22.00. Ero entiseen klo 24 nukahtamiseen on huikea, mutta hinta on kova.

Vedän tällä hetkellä joka päivä noin neljäntoista tunnin työpäivän ilman päiväuniajan tarjoamaa taukoa, tuosta ajasta ulkoilemme kolmesta seitsemään tuntia päivässä. Kotona ostan oman hetken laittamalla lastenohjelman pyörimään, mutta ei, se ei ole sama asia kuin saada olla hiljaisessa kodissa lapsen nukkuessa parvekkeella.

Vaikka itseäni juuri nyt vähän väsyttää, olen silti ottanut herneet yhdestä kommentista, joka tuntuu toistuvan joka foorumilla. Se kuuluu näin.

Kukaan, jolla ei ole pieniä lapsia, ei tiedä väsymyksestä yhtään mitään.

Tämä on kauniisti sanottuna paskapuhetta, pardon my french.

Se on pahinta laatua vähättelyä lapsettomia ihmisiä kohtaan ja osoittaa myös, että vissiin nämä lapsia saaneet ihmiset ovat omistaneet normaalit unenlahjat ennen lasten saantia.

Kyllä, vauva-ajan ja pikkulapsiajan väsymys on kamalaa. Yöt muistuttavat pahimmillaan kiinalaista vesikidutusta ja muistan itse sen pelon ja ahdistuksen klo 23, jolloin vain toivoin, että voisin valvoa koko yön, ettei tarvitsisi nukkua ja taas herätä. Kun Ipanaattori2014 oli muutaman viikon ikäinen, muistan pilkkineeni lapsi sylissä sängyllä ja ajatelleeni, että tältä tuntuu, kun aivotoiminta sammuu.

Ja tämähän voi jatkua vuosia. Meillä ei jatkunut, mistä muistan olla päivittäin kiitollinen.

Mutta kun olen kuunnellut paria ystävääni, jotka kärsivät kroonisesta unettomuudesta, niin pikkulapsiajan väsymys on kevyttä kenttähommaa. Siinä on aina olemassa se kultareuna, että kun kersat kasvavat tai saa heidät hoitoon jonnekin, voi edes olettaa nukkuvansa hyvin. Kaikilla ei ole niin onnekasta.

Kroonisesta unettomuudesta tai huonosta unen laadusta kärsiviä on nimittäin aika paljon. Heillä päässä sirisee huonosti nukuttujen öiden jälkeen, vaikka kukaan ei olisi herättämässä. Vielä enemmän on niitä, joilta stressi vie yöunet ainakin ajoittain.

Ja arvatkaa mitä? Näille ihmisille ei kukaan sano töissä, että voi, mä ymmärrän, se on raskasta, kun vauva valvottaa. Heille suositellaan viileää makuuhuonetta, pimennysverhoja ja villasukkia, ikään kuin eivät olisi jo kokeilleet kaikkea mahdollista.

Heillä ei ole yhteiskunnallisesti hyväksyttyä syytä olla väsynyt. Lapsiperheillä on.

Henkilökohtaisesti kuulun siihen ryhmään, jonka mielestä väsymys oli muutenkin pahempaa ajalla ennen lapsia. Silloin piti edes yrittää olla tikkana aika monessa tilanteessa. 

Ainakin näin hoitovapaalla väsymykseen pystyy suhtautumaan niin sanotulla Näillä mennään-asenteella. Huono yö, näillä mennään. Laitetaan ylimääräinen Kaapo pyörimään, ulkoillaan vain lähipihalla ja tilataan ruokaa Foodorasta. Mutta kun olin töissä lapsettomana, piti jaksaa, vaikka olisi kuinka väsyttänyt. (Toki sielläkin voi vähän joustaa. Avokonttorissa voi hyvin ottaa vartin päikkärit työpöydällä. Nimimerkki kokemusta on.)

Pikkulapsiajan väsymys on kamalaa, sitä en vähättele. Mutta älkää tulko minulle kertomaan, että se on ainoa tai pahin väsymyksen laji. Sori, lapsiperheet. Me emme omista minkäänlaista yksinoikeutta väsymykseen.