Hei pettymysten sietokyky, voisitko tulla takaisin?

Ystäväni piti poikansa kanssa tulla mökille päivävierailulle. Olin odottanut, kersa oli odottanut. Suunnittelin uinteja ja makaronilaatikoita.

 

Vierailupäivän aamuna heräsin nenä tukossa ja kaktus kurkussa. Keitin kahvia ja uskottelin itselleni, että kuvittelin vain. En kuvitellut. Oli pakko laittaa kaverille viestiä ja vierailu peruuntui.

 

Minä itkin. Jumalauta, itkin pitkin päivää sen yhden peruuntuneen asian takia. Ryömin miehen viereen kerjäämään sympatiaa ja itkin vähän lisää kun ulkona oli niin kaunis ilmakin. Terveiset perspektiivilandiasta vaan sinnekin.

 

Päästyäni tolpilleni pesin viisi mattoa, lämmitin saunan, tein makaronilaatikon, naulasin puuttuvan panelin talosaunan lattiaan ja paukutin halkomakoneella kolmisenkymmentä pölliä paloiksi. Lievästi sanoen suoritin, jotta päivästä jäisi edes jotain käteen. Ja tätähän on fiksua tehdä silloin, kun on puoliflunssainen olo. Alitajunnassa jyskytti, että jos nyt korona iskee, niin onpahan matot pesty. Terve asenne sekin.

 

Tajusin sentään itsekin, että reaktio tähän pettymykseen oli lievästi sanottuna ylimitoitettu.

 

Kun aloin avautua asiasta, tajusin yllättäen, että en ollut ainoa. Yksi tuttu oli mennyt aivan palasiksi, kun kesälle suunniteltu hotelliyö oli peruttu. Toinen oli romuna peruuntuneista matkasuunnitelmista. Eikä edes mennä siihen, kuinka monella tutulla on kesällä tullut pienempää ja isompaa melt downia, jos jonkun nenä on perheessä vuotanut.

 

Tässä on yksi korona-ajan ilmiö, jota en ollut tajunnut. Koko kevään jatkunut poikkeustilanteiden sietäminen on vienyt ainakin minulta sellaisen tietynlaisen jouston nolliin. Tässä on joustanut asiassa kuin asiassa kuminauhan tavoin, venynyt ja paukkunut. Sietänyt muuttujia ja yrittänyt löytää b-suunnitelmia.

 

Sitten kun arki hetkeksi normalisoituu, on sellainen olo, että en halua enää yhtä ainutta muuttujaa mihinkään suuntaan. Että kivojen juttujen on pakko onnistua, koska en jaksa enää yhtään pettymystä.

 

Vaikka kesä on antanut tauon kaikkeen korona-sekoiluun, niin ei tässä voi vielä puhua tilanteesta, jossa olisi voimat täysin palautuneet kaiken poikkeustilannehäröilyn jäljiltä. Ei ainakaan meillä ja lyhyen kyselykierroksen perusteella ei aika monella muullakaan.

 

Kun jokin ihan arkinen peruutus tai pettymys osuu kohdalle ja maailma hajoaa, tajuan, että nurkan takaa kurkkii ahdistus myös tulevasta syksystä. Mitä silloin on edessä? Mitä tapahtuu, jos koronan toinen aalto pistää yhteiskunnan uudelleen sulkuun? Jaksanko muistaa ne pahimmat hetket ja voiko niiden muistaminen kantaa seuraavan pahan vaiheen yli, jos sellaista sitten on edessä?

 

Mutta koronaa tai ei, olisi kiva jossain vaiheessa palata aikuisten kirjoihin ja olla menemättä palasiksi siitä, jos kengännauha katkeaa. Eli pettymysten sietokyky, voisitko ystävällisesti tulla takaisin. Odotan sinua innolla, osoite entinen.

Omituisten asiakaskohtaamisten päivä

Lähdin aamulla kuudelta ajamaan mökiltä kaupunkiasunnolle. Päivän konsepti oli selvillä. Olin tilannut siivouspalvelusta siivoojan aamuyhdeksältä. Ehtisin sopivasti kotiin vähän järjestelemään ennen siivoojan tuloa, yhdeksältä päästäisin siivoojan sisään ja lähtisin läppärin kanssa kaupungille. Kävisin aamiaisella, tekisin kirjoitushommia. Yhden maissa menisin takaisin puhtaaseen kotiin, pesisin vähän pyykkiä, laittaisin ovet takalukkoon ja lähtisin virkistyneenä takaisin mökille.

Kello yhdeksältä olen kotona, imuri odottamassa, ovikello ei soi. Varttia yli etsin siivouspalvelun numeron ja soitan. Jahah, siivooja ei olekaan kuitannut, sopiiko, jos he etsivät uuden siivoojan? No sopiihan se, mutta olen nyt tullut tämän takia 150 kilometrin päästä eli mielellään saisi tapahtua melko nopeasti. Kaveri lupaa soittaa minulle takaisin.

Menee kolme varttia. Järkkäilen kotona. Vatsa kurnii. Lopulta koetan soittaa takaisin, puhelu päättyy tuut-tuut-tuut-vaiheeseen eikä mene läpi. Uusi yritys. Asiakaspalvelija vastaa. Joo, hän oli juuri soittamassa minulle. Uusi siivooja löytyy, mutta pääsee vasta klo 11.15. Ok, vielä tunti odotusta.

Päätän hoitaa toisen epämiellyttävän asian odottaessa ja soitan pankin asiakaspalveluun. Unohdin helleviikoilla pankkikorttini auton etuikkunalle ja se muuttui saman muotoiseksi kuin Aalto-vaasit. On toiminut tähän saakka, mutta vähän satunnaisesti. Haluan tilata uuden kortin. Kolmen tunnistautumisen jälkeen pääsen puhumaan asiakaspalveluun.

Virkailija selvästi puhuu kaiket päivät vanhusten kanssa. Hän teitittelee minua ja kertoo asiansa sel-ke-äs-ti ar-ti-ku-loi-den. Samalla hän sanoo, että minulla näyttää olevan pari ylimääräistä debit-korttia, pitäisikö nämä kuolettaa niin ei tule turhia maksuja? Mikäpä siinä, kuoleta vain.

Siivooja saapuu, jätän hänet asunnolle ja lähden keskustaan. Kahvilan tiskillä koetan maksaa omalla kortillani, jonka lähimaksu on toiminut edelleen. Paitsi että nyt ei toimi. Kokeilen syöttää korttia, ei toimi. Kokeilen toista korttia, sekään ei toimi. Tajuan, että pankin asiakaspalvelija on ilmeisesti kuolettanut eri kortin, kuin mitä ajattelin. Kokeilen kolmatta korttia ja tajuan, ettei sekään toimi.

Jutustelen myyjälle, kuinka juuri tänään tilasin uuden kortin kun on mennyt pilalle tämä oma kortti. Hän katsoo minua kuin mielenterveyspotilasta. Jo tilaamani aamiainen katoaa tiskin taakse. Kysyn, löytyykö pankkiautomaattia. Löytyyhän sellainen, viereisestä korttelista.

Matkalla kolme eri feissaria yrittää pysäyttää minut neljä eri kertaa. Viimeisellä kerralla sanon melkoisen kireästi, että nyt ei ihan ole hyvä hetki. Kaduttaa. Mutta oikeasti, olisikohan tilannetaju mitään?

Palaan kahvilaan, maksan käteisellä, tunnen itseni mummoksi. Saan sentään maksettua ja saan ruokaa. Syön sen suurin piirtein kolmessa sekunnissa. Päätä särkee. Heräämisestä on mennyt kuusi tuntia ja olen juonut kupin kahvia. Parin tunnin päässä on edessä paluu kotiin ja sieltä pitäisi ehkä sitten soittaa taas uudestaan pankin asiakaspalveluun. Jos vaikka saisin väärän kuoletetun kortin takaisin elävien kirjoihin. Kunhan sen jälkeen kokoilen tavarat ja lähden kaupan kautta mökille, olen siellä ehkä vain noin seitsemää tuntia myöhemmin kuin mitä alunperin ajattelin. 

Tarinan ironia? Tämän piti olla se rento ”omaa aikaa”-päivä. Illalla, kun pääsen takaisin mökille, siellä odottaa epäilemättä mies, joka on aivan poikki vietettyään koko päivän kaksin ipanan kanssa. Toisaalta, mökillä odottaa myös halkaisukirves ja pöllejä. Tämän päivän jälkeen menen mielelläni viettämään niiden kanssa laatuaikaa. 

Joskus tuntuu, että tämä ruuhkavuosiarki on kosminen vitsi, jonka käsikirjoittajalla on ollut ihan liikaa aikaa.

Missä vaiheessa sitä lakkasi tuntemasta itsensä nuoreksi?

Kirjoitin henkilöhaastattelua ihmisestä, joka reissasi nuorempana rahtilaivalla Brasiliaan. Jotenkin tunnemuistot omilta reissuilta nousivat sen verran vahvoina, että kaivoin esille sähköpostit, joita olin kirjoittanut kavereilleni Vietnamista. Yllättävän paljon sitä olikin ehtinyt noilta matkoilta yksityiskohtia kertyä.

Ja sitten se iski kuin lekalla vatsaan: tunne siitä, että tämä aika ei enää tule takaisin.

Jotenkin olen onnistunut huijaamaan itseäni, että nuo reissupäivät vielä odottavat jossain nurkan takana. Että kunhan tuo lapsi tuosta vähän kasvaa, niin sitten lähden taas. Että tunnen itseni samalla tavalla omaksi itsekseni jossakin retkeilymajassa Aasiassa kuin ennen lapsen saantia.

Mukulan syntyminen horjautti tätä uskoa, mutta tuntuu, että korona on musertanut sitä entisestään. Synkimmät veikkaavat, että maailmasta tulee jatkossa niin turvaton, että matkustaminen kuten sen tunnemme, käy mahdottomaksi.

Mutta kun ei ole kyse vain siitä, että maailma on muuttunut. Minä olen itse muuttunut.

Yksi keikahdus rantakalliolla Kreikassa ja tajusin, etten ole fyysisesti rikkoutumaton. Lapsen kivun katsominen vierestä ja tajusin, että minun on mahdollista murtua myös henkisesti. En usko, että minusta enää tulee sitä ihmistä, joka matkustaa 30 kilometriä Vietnamissa mopotaksin selässä vain oppiakseen uuden ulottuvuuden asialle nimeltä ”perse puuduksissa”. Olisin liian huolissani siitä, että kotona odottava alamittainen jää ilman äitiä.

Mutta vaikka unohdettaisiin koko matkustussektori, niin missä hemmetin välissä silti aloin tuntea itseni näin vanhaksi? Milloin alkoi se, että joka kerran, kun kysyn jotakin tekniseen liittyvää, minun on pakko heittää jokin legendaarinen ”täti on löytänyt interwebsin”-tyyppinen vitsi, vaikka se ei enää naurata edes itseäni?

Syytän pikkulapsiaikaa. Jatkuva väsymys ja omiin mustempiinkin puoliinsa tutustuminen kuluttaa. Kun iso osa tutuista elää samaa vaihetta, on tarjolla runsaasti vertaistukea, mutta välillä myös keskinäistä väsymyksen ruokkimista. Vanhenemista yhdessä, oletan.

Eilen luukutin poppia täysillä vuoden -97 Toyotassani ja päätin, että nyt riitti tämä vanheneminen.

Lapsi täyttää kuusi ja tästä lähtien vähennän hänen ikänsä aina omasta iästäni. Pikkulapsiaika selvästi vanhensi parikymmentä vuotta, mutta eskarista eteenpäin saa luvan olla niin, että lapsi nuorentaa. Eli olen pysyvästi siellä kolmenkymmeneviiden tienoilla. Ei ikä eikä mikään.

Vilkaisin peiliin ja päätin, että nyt lähtee myös tämä saakelin korona-tukka. Voin koota sen ”huolettomalle nutturalle” ja uskotella itselleni, että näytän 90-luvun tv-sarjojen mainostoimistonaiselta, mutta totuushan on, että näytän kansakoulunopettajalta. Sakset esiin nyt ja pulinat pois.

Toyota kulkee edelleen. Minulla on enemmän ystäviä, parempi itsetunto ja isommat tissit kuin kaksikymppisenä.

En ehkä voi ainakaan nyt matkustaa Vietnamiin, mutta loppuviikosta lähdetään Lappiin ja silloin pakkaan mukaan teltan ja makuupussin ja vien lapsen metsään yöksi, koska voin.

Ja automatkalla luukutan Haloo Helsingin Maailman toisella puolen. Ihan sen kaksikymppisen muistoksi, joka on vielä olemassa jossain pään syövereissä.

Erään arki-illan logistiikkakaavio

Keskiviikkoilta. Mies on lähdössä hakemaan tenavaa päiväkodista ja viemässä hänet suoraan lastenvahdin hoteisiin ulkoilemaan. Minä olen luvannut hakea kersan sieltä, mutta siihen on vielä monta tuntia. Monta tuntia, jolloin saan keskittyä töihin. Ihanaa.

Sitten saan tekstiviestin. Autoni, joka oli huollossa toisessa kaupungissa, on valmis.

Katson kelloa. Katson vr:n sivuja. Katson huomisen ohjelmaa. Katson säätiedotusta. Tajuan samalla, että sekä puhelimen että tietokoneen akut ovat tyhjillään. Ja viimeinen järkevä juna autonhuoltokaupunkiin lähtee kolmen vartin päästä.

Soitan miehelle. Voitko sittenkin hakea kersan lastenvahdilta, jos lähden hakemaan auton? Onnistuu. Mutta lapsen pyörä on päiväkodilla. Okei, sen ehtii. Laitan puhelimen laturiin, haen lompakon, ostan junalipun puhelimeen, puen, heitän tavaroita olkalaukkuun, syöksyn ulos hakemaan sähköpyörää.

Tajuan pihassa, että skrode kaarilukkoni on kiinni pihalla seisovassa ei-sähköisessä pyörässä. Se on pakko olla sähkärissä, jos sähkäri jää asemalle. Irrotan lukon. En ehdi siirtää perusfillaria varastoon. Ei auta kuin toivoa, ettei sitä varasteta.

Sähköpyörässä on akkua yksi palkki. Hyppään pyörän selkään, laitan sähköavustuksen täysille ja poljen kuin viitapiru, hokien koko matkan ”kestääkestääkestää”. Asemalla totean, että hyvin ehdin. Lukitsen pyörän kaarilukolla telineeseen ja R-kioskin kautta junaan. Laitan puhelimen laturiin junan pistokkeeseen.

Äiti ja isä ovat kiltisti tuoneet auton asemalle minua vastaan, hyppään rattiin, ajan reilun sata kilometriä Helsinkiin. Matkalla mies soittaa, tiesinkö, että huomenna on päiväkodissa retki? Juu en tiennyt. Tarvii eväät. Ei ole pillimehuja. Lupaan hoitaa.

Pääsen kotiin, parkkeeraan auton ja sprinttaan päiväkodille, jossa irrotan lapsen pyörän lukosta. Talutan sen omalle pihalle. Oma ei-sähköinen pyörä on yhä paikallaan, huh helpotusta. Irrotan kersan pyörästä lukon, jotta saan oman pyörän lukkoon. Vien kersan pyörän hissillä kodin eteiseen.

Ipana on kylvyssä, mies sohvalla. Sanon miehelle, että tässä on nyt vielä sellainen homma, että pitäisi hakea se sähköpyörä sieltä asemalta. Jätän miehen ja lapsen iltapalalle, hyppään tyhjään iltaratikkaan, kävelen ratikalta asemalle, irrotan pyörän telineestä ja poljen kotilähiöön. Akku kestää kuin kestääkin. Parkkeeraan pyörän lähikaupan eteen, menen ostamaan pillimehut, poljen pillimehujen kanssa kotiin. Sullon pyörän pyörävarastoon. Kun varaston ovi pamahtaa kiinni, tajuan, että olisin voinut ottaa sen sähköpyörän akun kotiin laturiin. No, kaikki aikanaan.

Menen kotiin. Kello on kymmenen illalla. En jaksa enää tehdä töitä. Mutta hei, auto seisoo huollettuna parkissa talon edessä, lapsen fillari on eteisessä, oma sähköpyörä on pyörävarastossa, oma peruspyörä ulkona parkissa, huomiseksi on pillimehuja retkelle.

Tekee mieli nykäistä sellainen venäläisen  voimistelijan ”kädet ylös, rintakehä sisään”-tyyppinen loppukumarrus.

Mitä tästä opimme?

Opetus yksi. Auto helpottaa elämää noin 363 päivää vuodessa. Sitten tulee ne kaksi päivää, jolloin auto sotkee elämän. Se on autoilijan elämää se.

Opetus kaksi. Meillä on liian vähän pyöränlukkoja. Kersalle pitäisi hommata omansa. Mutta kun meillä on niitä varmaan neljä ja kaikista on avain hukassa…

Opetus kolme. Aina on joku akku lopussa. Joko puhelimessa, pyörässä tai korvien välissä.

Asia, joka eniten järkyttää case Mirjami Penttisessä

Tänä keväänä korona-uutisten lisäksi otsikoissa on keikkunut espoolaisen taiteluistelun katastrofiainekset ja valmentaja Mirjami Penttisen touhuilu. Olen seurannut koko casea jonkinlaisena sosiaalipornona, koko homma on jotenkin niin uskomattoman pimeä, että tuntuu välillä vaikea uskoa kaikkia käänteitä todeksi.

Tai toisaalta, tämä juttu on liiankin helppoa uskoa todeksi.

Se, että on olemassa mulkkuja valmentajia, ei järkytä. Nöyryytystä ja halveeraavaa käytöstä valmentajien taholta on nähty maailman sivu. Kun muistelen yläasteen liikuntatunteja, en jaksa hämmästellä pätkääkään, että tämän tapaisia otteita on naisvaltaisessa valmennuskulttuurissa yllin kyllin.

Se, että seuran johto ei saa hommaa kuriin, ei järkytä. Vaikeilla ihmisillä on aina oma kannattajarinkinsä ja seura päätti, että antaa tämän tyypin huseerata, kun kerran tulosta syntyy.

Niinpä sekään ei järkytä, että tällä tavoin käyttäytyvä valmentaja saa edelleen jatkaa valmentajana ja selvisi koko touhusta lähinnä pienellä näpäytyksellä. Meillä on ministeritasolla ihmisiä, joilla on rikostuomio kiihotuksesta kansanryhmää vastaan, ja silti hän saa jatkaa ministerinä. Miksi siis hämmästyisin sitä, että nuoria naisia nöyryyttävä valmentaja saa jatkaa toimintaansa?

Ei, koko touhussa järkyttää vain yksi asia. Ja se on valmennettavien lasten vanhempien keskinäisen solidaarisuuden puute.

Meillä on valmennusryhmä, jossa nuoret kertovat huutoringeistä ja nöyryyttämisestä. Silti osa ryhmän vanhemmista haluaa kiven kovaa, että juuri tämä valmentaja saa jatkaa. He haluavat sitä niin kovasti, että keräävät adresseja ja julkisesti ilmoittavat tukevansa valmentajaa.

Anteeksi, mutta mitä hittoa?

On varmasti niin, että Penttistä puolustaneiden vanhempien lapset eivät itse olleet huudon kohteena. Mutta jos itse ajattelisin, että lapseni seuraisi sivusta tällaista touhua harrastusmaailmassa, niin olisin huolissani, vaikka oma mukulani ei uhriksi joutuisikaan.

Ja jos oman lapseni harrastuskavereiden vanhemmat olisivat nostamassa meteliä epäasiallisesta valmennuksesta ja itse ajattelisin valmennuksen olleen ok, valitsisin varmaan sen vaihtoehdon, etten sanoisi mitään – en ottaisi sitten kantaa puolesta enkä vastaan, vaan antaisin osapuolten kiuskata keskenään. Joskus voi myös vain olla valitsematta puoltaan, vaikka epäilemättä tässä casessa se on tehty todella vaikeaksi. 

Silti kiusaajan taustatukijaksi lähteminen ja selän kääntäminen toisille vanhemmille on mielestäni ratkaisuna aika syvältä.

Vanhemmilla on vastuu lapsistaan. Joskus toivoisi, että tämä vastuu nähtäisiin myös vähän laajemmin kuin oman perheen piirissä. Jos näet tai epäilet harrastuspiireissä jotakin, joka on lapselle vahingollista, voisiko sitä vastuuta kantaa myös toisten lasten jaksamisesta? Vaikka sitten olemalla hiljaa?

Jotenkin nimittäin ajattelen, että jos valmentajalta olisi puuttunut se kovaääninen tuki, mitä osa vanhemmista hänelle antoi, olisi tämä saaga voinut päättyä toisin.

Mutta mikäs tässä, onnittelut Penttisen jatkon mahdollistaneille. Olette kertoneet kokonaiselle taitoluistelijoiden sukupolvelle, että valmentajan on ok huutaa ja nöyryyttää eikä raskas valitusprosessi lopulta johda yhtään mihinkään.

Miten meni noin omasta mielestä?

Kahdeksan merkkiä, joista tiedät eläneesi korona-arkea inaksen liian pitkään

1. Koko ajan vituttaa

Okei, ei koko aikaa. Kun juot aamukahvia muun perheen nukkuessa, ei vituta. Sen jälkeen vituttaa koko ajan ja kaikki: kodin sotkut, ainainen nuudelien syönti (älkää kysykö), se, että mies käy kaupassa, se, että mies ei käy kaupassa, se, että lapsi katsoo ruutua, se, että lapsi ei katso ruutua silloin kun sen pitäisi katsoa ruutua. Kestovitutus on muuttunut tehdasasetukseksi eikä ole mitään tietoa, miten sen saa pois päältä.

2. Jääkaappi on koko ajan tyhjä. Roskis on koko ajan täynnä.

Mikä juttu tämä on? Miten voi kolmen hengen perhe syödä näin paljon, tuottaa rekkalastillisen tiskiä joka päivä ja saada kartonkikeräyspussin täyteen joka toinen päivä?

3. Harrastat disclaimereita.

Joka helvetin kerta kun joku kysyy ”Mitä kuuluu?” tunnet velvollisuudeksesi aloittaa sanomalla, että meillähän on kaikki hyvin kun ollaan terveitä, mutta… Kukaan ei kehtaa aloittaa sanomalla, että päin persettä menee, kiitos kysymästä. Ei, ensin pitää vähän selitellä. Ihme homma.

4. Keskittymiskykysi on kadonnut.

Korona-aika on yhdessä suhteessa täydellinen vauvavuosisimulaattori: pää on aivan jumissa. Laskut maksamatta, elämänhallinta mitä sattuu, töissä hoituu täysin pakolliset hommat, kaikki muu jää. Kun saa kaksi tuntia omaa aikaa, muistaa äkkiä varata autolle renkaidenvaihtoajan, vain viikkoa myöhässä.

5. Luova ajattelu on ehkä jotain syötävää.

Itsehän ajattelin, että jos korona vie työt, kirjoitan uuden kirjan. Muahha-hahha-hah-haa. Niinpä vissiin. Tällä hetkellä luovuus riittää juuri ja juuri ostoslistan kirjoittamiseen.

6. Et ole enää ihan varma, miten deodoranttia käytetään

Joo, joku omituinen putkilo löytyy kylppäristä. Siellä on kaikennäköistä muutakin jännää tuubia ja tönisteriä, joiden käyttötarkoitus ei ole enää ihan selvillä. Ne ovat varmaan jotain sukua kaikille niille vaatteille, jotka makaavat toimettomina vaatekaapissa. No, vaatteet eivät enää mahdu päälle eli en ennusta niillekään tässä taloudessa mitenkään loistavaa tulevaisuutta.

7. Ennen tammikuun puoliväliä tapahtuneet asiat tuntuva esihistorialta.

Aika ennen koronaa tuntuu unennäöltä. Kävelinkö oikeasti joskus töihin kauppakeskuksen läpi? Oikeasti?

8. Päätä särkee

Tai jos ei särje päätä, särkee jäseniä, maha on vähän sekaisin tai olo muuten vain tokkurainen. Eli koko ajan on päällä vähintään 1-2 oiretta, jotka voisi ehkä mahdollisesti olla koronaa. Itsensä tarkkailulle on ihan liikaa aikaa ja uutisten seuraaminen ei auta asiaa.

Seuraavia merkkejä odotellessa.

Miten jaksaisi muistaa ne pahimmat hetket?

Jos uskon somea, monessa perheessä leivotaan tällä hetkellä pataleipää. Katsellaan sisaruksia, jotka leikkivät kauniisti keskenään. Kuunnellaan satuja tuntitolkulla. Iloitaan lisääntyneestä perheajasta.

Meillä ei.

Meillä keskitytään nyt selviytymään töistä, jaksamaan lasta, joka veti ensimmäiset viikot ihan kivasti ja alkaa sitten vähitellen alkoi valua johonkin mustaan aukkoon, jonne mikään huuto ei kuulu ja missä ääni ei tavoita.

Kun jaksaisin tästä ajasta muistaa ne kaikkein pahimmat hetket. Sen kun oma lapsi muuttui huutavaksi, kiukkuavaksi hirviöksi. Sen, kuinka pala palalta oma vanhemmuus mureni itkuun ja epätoivoon. Siihen kipuun, etten osaa enkä pysty, kun mikään ei toimi.

Kunpa muistaisin, miltä tuntui istua parvekkeella hengittämässä ja tuijottaa kaunista keväistä iltaa ja ajatella, että minä en enää tiedä, miten tälle perheelle käy.

Sillä jos en muista, en muista niitä muitakaan tärkeitä asioita.

En muista sitä hetkeä, jolloin osasin sanoa itsensä uuvuksiin riehuneelle lapselle, että kuule, tämä aika on vähän vaikeaa meille kaikille. Että isillä ja äidillä on myös ikävä kavereita. Ja sun parhaalla kaverilla on ikävä sinua.

En muista, miten se karjuja äkkiä keksi, että tapetissa kasvaa koivu, joka vie taivaaseen asti. Miten se sanoi minulle, että ehkä sittenkään pääsiäinen ei ole peruttu, eikä omat synttäritkään.

En muista, millaista oli silittää hikisen, puoliunessa heittelehtivän lapsen päätä ja ajatella, että huomenna on taas uusi päivä.

En muista, millaista on saada muistutus siitä, että vanhemmuus ei ole sprintti vaan maraton. Että poikkeusaikaa ei voi suorittaa eikä siitä anneta pisteitä. Että lapsi, joka lyö, huutaa ja potkii, ei ehkä ole häiriintynyt vaan sillä on paha olla.

Kunpa muistaisin tästä ajasta ne kaikkein pahimmat hetket.